Kirjasta on tullut tuoretuote. Näin väittää Markku Envall uudessa esseekokoelmassaan Toinen jalka maassa.
Ja jatkaa vielä kärkevämmin: ”Kirjaan historiaa varten vanhastaan merkitty painovuosi on alkanut tarkoittaa: parasta ennen tämän vuoden loppua”.
Eikä tässä vielä kaikki. Envallin mukaan kirjojen markkinointi ohjaa enenevässä määrin ostavan yleisön päätöksiä ja vapaus valita itse lukemisensa häviää salakavalasti.
Kirjailijasta on tullut brändi. Esiintyvä taiteilija, jonka tärkein tehtävä on mainostaa viimeisintä kirjaansa.
Jos proosan laita on näin kehnosti, kuinka huonosti menee tietokirjalla?
Surkeasti, jos on uskominen Kimmo Pietiläistä.
Terra Cognita -kustantamon perustanut ja sitä pitkästi toistakymmentä vuotta pyörittänyt Pietiläinen ruoskii tietokirjallisuuden tilaa syksyllä ilmestyneessä pamfletissaan Väärin oikein – suomalaisen kulttuurin katveessa.
Pääviesti on sama kuin Envallilla, eli kustantamisessa on siirrytty toimimaan kulttuurin sijaan markkinoiden ehdoilla.
Pietiläisen mukaan muutos tapahtui vuosituhannen lopulla: perinteisesti kustantajat hankkivat rahaa voidakseen tehdä kirjoja, mutta nyt kustantajat alkoivat tehdä kirjoja hankkiakseen rahaa.
Tietokirjallisuudessa Pietiläinen näkee kuitenkin erityisen huolen, sillä tietokirjallisuuden tehtävä on tuoda suomen kieleen uusia ideoita ja ajatuksia.
”Miten muuten suomalaisten valtaosa voisi tutustua siihen? Ja miten suomalaiset voisivat vaikuttaa maailman ajatteluun, jos he eivät tunne sitä?”
Pietiläisen näkökulmasta olennaisin uusi ajattelu tulee teknis-luonnontieteelliseltä alalta. Tämä on sitä modernia maailmankulttuuria, josta suomen kieli ja me suomalaiset jäämme paitsi, jos alan tuoreinta kirjallisuutta ei käännetä.
Uusi ajatus haastaa aikaisemman totutun ja vähintään pakottaa perustelemaan sen entistä paremmin.
Tietokirjavajeen seurauksena suomi jää ”arjen kieleksi, uusien abstraktien asioiden ja ajattelun kehittymisen ulkopuolelle”.
Mutta kyllähän suomeksi ilmestyy tietokirjoja, voisi näihin syytöksiin puolustautua. Jopa tuhansia nimikkeitä vuodessa.
Niin ilmestyy, mutta suorapuheisen ja provosoivan Pietiläisen katsannossa sotakirjat, poliitikkojen elämäkerrat sekä autonhuolto- ja kirjanpito-oppaat ovat tietokirjoja vain kirjastoluokituksessa.
Näilläkin kirjoilla on kyllä tehtävänsä, mutta niissä ei ole uusia ajatuksia. Ajattelun sijaan ne kehittävät kädentaitoja, jos niitäkään.
Pietiläisen äärimmilleen nostamaa rimaa voi kritisoida, mutta muuan seikka ajatusrakennelmassa havahduttaa pohtimaan.
Kustantaja nimittäin kirjoittaa havainneensa, kuinka suomalaisista on tullut tiedonjanossaan passiivinen kansa.
”Kansa, joka ei arvosta mitään sivistyksen liittyvää ja jonka mielestä ajattelun pitää olla helppoa ja ilmaista.”
Tämä näkökulma on pelottava, vaikka se olisi vain puoliksi totta. Onko niin, että oman ajattelun kehittäminen on koulun tehtävä tai että meillä ei ole mitään intoa tai syytä päivittää ajatuksiamme?
Kansansivistys voi kuulostaa vanhahtavalta termiltä, mutta sen tilaa ja kehitystä kannattaa pohtia sopivin väliajoin.
”Tieto ei ole pelottavaa tai vaarallista, tietämättömyys kylläkin”, Pietiläinen kirjoittaa.
”Tietämättömyys on valtaa”, sanotaan puolestaan George Orwellin teoksessa Vuonna 1984.
Nyt kun Suomi ja suomalaiset liikkuvat kohti kansalaisyhteiskuntaa ja aktiivista kansalaisuutta, olisi suotavaa että tietäisimme mitä olemme tekemässä ja osaisimme harkita tekojemme motiiveja, seurauksia ja vaihtoehtoja. Ajattelu on oikeastaan kansalaisvelvollisuutemme.