Tämä Suomen itsenäisyyden 96. vuosi muistetaan historiassa ehkä Jyrki Kataisen hallituksen elvyttävästä kehysriihestä ja rakenteiden korjauspaketista kestävyysvajeen kattamiseksi. Tai sitten siitä, että Nokia myi puhelimet Microsoftille.
Jos antaa ajatuksen hyppiä kymmenen vuoden loikilla sodan jälkeistä aikaa nykyisyydestä taaksepäin, vastaan tulee hyvin erilaisia ajan hengen tunnusmerkkejä. Kansakunnan tietoisuuden eri aikoina vallanneet asiat vaihtelevat äärestä laitaan. Raju on ajan riento.
Vuoden 2003 historiakuvaa hallitsee vain muutaman kuukauden pääministerinä toimineen Anneli Jäätteenmäen ero. Taustalla oli kevään kiivaassa vaalikampanjassa käyty sanasota edellisen pääministerin Paavo Lipposen suhtautumisesta Yhdysvaltain aloittamaan Irakin toiseen sotaan.
Vaalikampanjan aikana Jäätteenmäki hankki, käytti ja tulkitsi luottamuksellisia raportteja toisin kuin puolueen puheenjohtajan pitäisi, ja yritti peittää jälkensä. Nöyryyttävän eron jälkeen hän joutui vielä oikeuteen. Syyte hylättiin, mutta asiakirjat Jäätteenmäelle faksannut presidentin avustaja menetti virkansa ja tuomittiin sakkoihin.
Jäätteenmäki jatkoi kansanedustajana, valittiin äänivyöryllä europarlamenttiin ja yrittää sinne ensi keväänä uudestaan.
Jäätteenmäki-episodi oli poliittinen kriisi, joka testasi uuden perustuslain toimivuuden kovalla paineella. Hallituksenvaihdos sujui hallitusti, ripeästi ja prikulleen uuden perustuslain mukaisesti.
Vuosi 1993 oli talouslaman synkin vaihe. Vuosikymmenen alkuvuosina työttömien määrä kasvoi vuosittain parillasadallatuhannella. Vuoden 1993 lopussa heitä oli yli puoli miljoonaa, runsas viidennes työvoimasta.
Vientivetoinen talouskasvu korjasi tilannetta niin hitaasti, että lamaa edeltäneen ajan bruttokansantuote saavutettiin vasta vuoden 1996 lopulla, ja se saatiin aikaan noin 400 000 työntekijää pienemmällä työvoimalla kuin lamaa ennen oli käytössä.
Sosiaalipoliittinen turvaverkko esti työttömien toimeentulon täydellisen romahduksen, mutta tuhosi konkursseissa ja takausveloissa omaisuutensa menettäneiden ihmisten itsetunnon ehkä pysyvästi.
Vuoden 1983 alussa virisi yllättävä keskustelu siitä, voisiko Neuvostoliitto yya-sopimuksen perusteella sijoittaa ydinaseita Suomen alueelle. Mikään ei muodollisesti olisi estänyt sitä, ja tällaisen mahdollisuuden teoreettinenkin pohdinta oli myrkkyä Suomen puolueettomuudelle. Yya-sopimus oli paljastumassa sotilasliitoksi. Ystävyyspolitiikan tällaisen piirteen suomalaiset olivat vaivoin onnistuneet peittämään hämäämällä. Presidentti Mauno Koivisto lopetti ydinasespekulaatiot niin järein ottein, että niistäkin aiheutui vaurioita.
Tutkijan hyvin perustellusta mutta vaarallisesta puheesta syntynyt keskustelu tuotti kuitenkin myönteisen tuloksen. Presidentti piti sen antamista aineksista seuraavana syksynä YK:ssa puheen, joka käytännössä tarkoitti sitä, että Suomi ei missään olosuhteissa sallisi kenenkään ydinaseita omalla alueellaan. Se oli yya-sopimuksen yksipuolinen rajaus, varmuuden vuoksi.
Vuoden 1973 syksyllä Suomi allekirjoitti vapaakauppasopimuksen EEC:n kanssa. Sitä edelsi toista vuotta kestänyt poliittinen sekamelska, jonka pääaineksina oli Neuvostoliiton niuhottava painostus ja presidentti Urho Kekkosen toimikauden jatkaminen poikkeusmenettelyllä. Kaiken kukkuraksi länsiyhteistyöstä kauhistunut vasemmisto pakotti touhukkaasti eduskunnan säätämään kokonaisen nipun suojalakeja isänmaan varjelemiseksi tuhoisana pidetyn vapaakaupan kauheilta seurauksilta.
EEC-vapaakauppasopimus toteutui viime kädessä siksi, että Kekkonen oli alun perin päättänyt niin, Neuvostoliiton ja vasemmiston vastustuksesta huolimatta. Se oli lähtöaskel polulla, joka parikymmentä vuotta myöhemmin vei Suomen Euroopan unionin ja rahaliiton jäseneksi.
Vuoden 1963 lopulla ulkoministeri Veli Merikoski täsmensi presidentin toimeksiannosta Suomen ulkopoliittista asemaa perusteellisesti valmistellussa puheessa. Hän kytki Suomen yya-politiikan entistä tiiviimmin puolueettomuuteen, ja sai sen näyttämään samanlaiselta kuin kansainvälisessä oikeudessa perinteisesti. Puolueettomuuden tarkoitus oli pitää Suomi sodan ulkopuolella, jos sellainen syttyisi.
Näin määritelty puolueettomuus purki yya-sopimuksen Suomelle vaarallisimman latauksen, ja siksi sitä oli käsiteltävä varovasti. Tämän jälkeen kukaan muu kuin presidentti ei voinut julkisesti osoittaa, että tarkoituksena oli välttyä yya-sopimuksen sotilaallisten artiklojen soveltamisesta.
Vuonna 1953 kuolleen Neuvostoliiton diktaattorin Josif Stalinin muistoa käsiteltiin varovaisen kunnioittavasti samaan tapaan kuin lähestytään juuri kaadettua leijonaa. Kuolleelta näyttävän pedon vaarattomuudesta ei kuitenkaan voi olla ihan varma.
Pääministeri Kekkonen totesi muistopuheessaan suomalaisten saaneen ”monien tosiasioiden perusteella” sellaisen käsityksen, että generalissimus Stalin tunsi erityistä henkilökohtaista kiintymystä ja ystävyyttä Suomea kohtaan.
Tämä oli orwellilaisen kaksoispuheen suomalainen huippusuoritus. Siitä tuli kansallista mytologiaa, joka kuitenkin tulkittiin eri tahoilla eri tavoin. Joillekin se oli asiallinen yhteenveto tapahtuneesta, toisille mestarillisesti naamioitua vinoilua vakavalla asialla.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina