Alan Weisman: Maailma ilman meitä. Suom. Ulla Lempinen ja Tiina Ohinmaa. Atena 2008.
Kuvittele maailma, josta ihmiset katoavat. Yhtäkkiä, täydellisesti ja jo huomenna. Tieteiskirjallisuudessa tämä visio on moneen kertaan hyödynnetty, mutta Alan Weisman on valinnut kuvitelman scifin sijaan tietokirjan lähtökohdaksi.
Maailma ilman meitä -teoksessa Weisman pohtii, mitä luonnolle tapahtuisi, jos ihmisen vaikutus loppuisi.
Luonto peittää kyllä jälkemme, mutta tähän kuluva aika vaihtelee suuresti. Omakotitalo sortuu ehkä sadassa vuodessa, ja suurkaupunkikin muuttuu metsäksi muutamassa sadassa vuodessa.
Radioaktiivinen säteily haurastuvista ydinaseista ja palaneista tai sulaneista ydinvoimaloista vähenisi luonnon normaalin taustasäteilyn tasolle vasta satojen tuhansien vuosien kuluttua.
Entä muovi? Kukaan ei tiedä, milloin muovi katoaa luonnosta - vai katoaako koskaan.
Toistaiseksi muovia hajottavia mikrobeja ei tunneta, mutta Weismanin haastattelema tutkija toivoo, että ehkä jo 100 000 vuoden kuluttua evoluution myötä tällaisia mikrobeja olisi jo kehittynyt. Sitten ne voivat alkaa valtavaan muovinsyöntiurakkaan.
Maailma ilman meitä listaa kiehtovia esimerkkejä ihmisen aikaansaannosten tuhoutumisesta ja rappiosta. Weismanin todellinen viesti on kuitenkin toisaalla: siinä, mitä olemme tehneet päätyäksemme tilanteeseen, jossa jälkiemme katoaminen vie pahimmillaan satoja tuhansia vuosia.
Weisman käy läpi menneitä ja nykyisiä ympäristökatastrofeja ja osoittaa, kuinka valtavasti olemme muuttaneet Maapalloa. On oikeastaan ihme, ettemme ole jo hävittäneet itseämme sukupuuttoon.
Mittasuhteiltaan käsittämättömin Weismanin esimerkeistä lienee Tyynenmeren jätepyörre. Se on Havaijin ja Kalifornian välissä sijaitseva ympärivuotinen, korkeapaineinen pyörre, jonne kertyy lähes kaikki veteen joutuva tavara Tyynenmeren rannikolta.
Jätepyörteen pinta-alaksi esitetään jopa 26 miljoonaa neliökilometriä, jolloin se olisi lähes Afrikan kokoinen. Puoli tai kymmenesosakin Afrikkaa olisi järkyttävä koko tälle maailman suurimmalle kaatopaikalle. Muovia on pyörteen alueella meressä kuusi kertaa enemmän kuin planktonia.
Weismanin kertomus poukkoilee ihmisen jälkeisen maailman kuvausten ja ympäristötuhojen esittelyn välillä. Aiheiden runsauden vuoksi juoni uhkaa hetkittäin kadota, mutta löytyy kyllä pian jälleen.
Kirja esittelee myös nykyisiä ihmisen luonnontilaan jättämiä alueita, kuten Etelä- ja Pohjois-Korean välisen demilitarisoidun vyöhykkeen.
Välipaloiksi Weisman poimii ajateltavaksi pienempiä ympäristökriisejä, kuten kissat. Ne selviävät pitkään mainiosti ilman ihmistä, mutta tarjoilun loppuessa kissat joutuvat korvaamaan purkkiruokansa pikkulinnuilla. Niitä ne toki syövät jo nyt vuodessa kymmeniä miljoonia.
Maailma ilman meitä ei esittele parannuskeinoja ihmisen luomiin ongelmiin. Eikä sen tarvitsekaan, niitä kirjoja on tehty jo lukuisia.
Sen sijaan Weisman toivottavasti herättää yhä useamman huomaamaan, kuinka vakavasti olemme jo tuhonneet elinympäristöämme ja vaikeuttaneet tulevien sukupolvien elämää.
Yksi asia on varma. Jos ihminen katoaisi huomenna, moni laji Maapallolla huokaisisi helpotuksesta, jos osaisi: Jouti jo mennäkin.