Ehkä sitten kun tanssii ja soi 50. kerran, reippaan 15 vuoden kuluttua, jonkun tuntoon palaa huojuva massa Kallaveden rannalta. Muistumasta kieli ehtii asettelemaan kysymyksen, oliko mukana myös yölinnun laulua korvissa - tapaellen ”eikkaleikkaa”.
Vuodet ovat tulevaisuudessa autuaasti yhdistäneet Kuopiossa 2002 tapahtuneet yhdeksi yhtälöksi: Suomalaisten ikiliikuttajan, Aira Samulinin lanteen- ja kädenheilutusohjeet todistuvat yhtä oleellisiksi kuin suomalaissukuisen, Carolyn Calrsonin teatterin pakeilla koetut vedestä inspiroituneet, runoiksi ryhtyneet soolokoreografiat.
Veisu korkeasta ja matalasta kulttuurista on heitetty Kuopiossa sivummalle. Yölintu on yölintu, vaikka olisi voissa paistettu.
Yksi yölinnuista oli nyt tällä erää orkesteri, jonka äärellä satamassa festivaali näyttäytyi vuosikausien jälkeen rehvakoimmillaan.
Venetsialaistuuli
JoJon - Oulun Tanssin Keskuksen vuosittainen syksyisgaala ehätti antamaan viime vuoden puolella pikkuaavistuksen Kuopion yhdestä tämänkertaisesta ”pääpuhurista”. Sen tuulen eli Kazen ulostulopaikka oli Italian Venetsiassa, veden partaalla siis.
Kazen ensi-ilta oli kutakuinkin vuosi takaperin biennaalissa, mutta teoksen monikulttuuriset juuret olivat kuitenkin jo lonkeroituneet paljon aiemmin, ennen kuin edes Kazen koreografi Tero Saarinen inspiroitui klubi-illassa japanilaisen perkussionisti Yas-Kazin soitosta.
Kului vuosia. Ja nyt on siis koossa joukko, joka tuoksuu Suomelle, henkäilee laajempaakin pohjoismaisuutta, kalskahtaa Japanin ohella vahvasti Senegalille ja häivähtää Tshekille sekä Atlannin takaiselle mantereelle.
Kaze on fuusioproduktio, jonka äärellä Saarisen ja Company Toothpickin myyntitykki Iiris Autio tunnustaa, että yli 20 ihmispalasen kokoonsaattaminen maailmanlaidoilta ei ole yksinkertaista eikä halpaa missään mielessä. Riihikuivaa suomalaisrahaa Kazen tuotantoon käytettiin vaivaiset 40 000 silloista markkaa, muu on tullut, sikäli mikäli on tullut, toisaalta.
Löytyykö kaappaaja
Jos jollekulle suomalaistaholle Kazea voisi tosi kirkkain otsin suositella, niin tilaajaksi ja eteenpäin suomalaiskokijoille tarjoajaksi olisi hyvinkin paikallaan jokin jazzjuhlistamme! Suurien mittojen, suurien lavojen, suurien näyttämötekniikkasatsausten juttu!
Mutta kaupan Kazea nyt tarjotaan ensinnäkin Eurooppaan, tämä tapahtuu syyskuun loppupuolella Itävallassa. Mutta ennen sitä verkkoja lasketaan Japanin markkinoille elokuussa, kun Tero Saarinen vierailee meren ympäröimässä saarien valtiossa Huntilla, Venetsiassa nyt kesäkuun alussa ensi-iltansa saaneella soolollaan.
Komeaa Kunttuakin
Rumpu puhuu ja kalisee estottomasti Kazen alkumetreillä senegalilaisittain, mutta mitä pidemmälle teos etenee, sen voimakkaampina käyvät musiikillisen fuusion laineet. Tietyssä äänivälmässä tuntee istuvansa niin maar vanhahtavasti sofistukoituneessa jazzbaarissa, ettei ole tottakaan.
Visuaalisesti Kazea ylösrakentaa Mikki Kunttu, valosuunnittelija, jota paitsi eivät taida enää sen kummemmin uotiset kuin calrsonitkaan mielellään toimia, mikäli esitysalustana on edes jollakin todennäköisyydellä Suomikin.
Kaze käyttää valon voimalla näyttämötilaa jaksottain kuin laajakangasta, leveää ja litteää. Nostaa sitten taas esiin yksilöitä, ryhmiä, muodostelmia esimerkiksi lattiavarjoheijastuksin puhurin tapaan. Koreografi puolestaan näyttää etsivän tuulen merkityksiä, ”kuvia” vaikkapa parisuhteesta tai viivastolta sointujuoksuttaessaan tanssijoita nuotin tapaan.
Teoksen päätös on sitä itseään alkutuuleksi nimitettävää, missä rummun tarkoitus on alkuperäisimmillään: saada liike yhtymään ääneensä!
Rikottu ja kokonainen
30 vuotta sitten tanssii ja soissa ensi kertaa mukana esiintyen ollut Carolyn Calrson on Kuopion tämänkesäisen venetsialaispiikin takapiru ja hyvä haltija. Hänen kolmivuotinen vastuukautensa biennaalin tanssipuolesta alkoi 1999.
Sieltä on kotoisin naisinen arsenaali, repertuaari, jonka kappaleisiin kuuluvat muun muassa soolokoreografiat Nina Hyväriselle (Suomen kansallisbaletti) ja Yhdysvaloissa syntyneelle Israelin kansalaiselle Talia Pazille (ruotsalaisen Cullberg-baletin tanssija).
Tero Saarisen liikemaailmassa on vahvoja jälkiä aasialaisten taistelu-/itsepuolustuslajien vaikutuksesta. Saarinen on nimittäin ottanut onkeensa näitten liikeradoista, mutta välttää luomasta niiden kaltaista illusorista harmoniavaikutelmaa.
Puolestaan Carlsonille, Saarisenkin oppiäiti, tunnusomaisen liikeaksentoinnin ydintä on elliptisyys, tihennetty sanoma: Calrson yksinkertaisesti ”leikkaa” liikkeestä palasia, niin että vaikutelma on jotain samaa kuin nykivässä mykkäfilmissä. Paz on saanut sulatelluksi tämän määränpään omaulotteisekseen, Hyvärisen hyis-jäinen aihe pysähtyy jo pysteihin, jotka ovat nyt muovia jään sijaan.
Calrsonin oma soolo Writings on Water on tummanpuhuvan sävyinen musiikinnielemä, suorastaan romanttisen aikakauden mieleentuova taiteilijavuodatus. Huormio jossa henki on ylhäällä ja sanomallisena tavoitteena yksinkertaisuus, luopuminen, ikuinen totuus.
