Vanha termi aivovuoto on palannut Suomessa otsikoihin. Sana tarkoittaa ennen kaikkea korkeakoulutettujen, usein tutkijatehtävissä työtä tekevien ihmisten muuttoa maailmalle.
Keskustelua ovat kiihdyttäneet tuoreet tiedot siitä, kuinka paljon Suomesta on muuttanut tutkijakoulutuksen saaneita ihmisiä muihin maihin ja kuinka paljon heitä on tullut tänne. Tieteentekijöiden liiton ja Professoriliiton kokoamat luvut eivät Suomea nyt imartele.
Vuosina 2005 -2015 Suomesta lähti ulkomaille yli 3 100 tutkijakoulutettua. Tänne tulijoita oli hiukan alle 2 000.
Esimerkiksi vuoden 2015 tilasto näyttää suorastaan kehnolta: Suomesta lähti yhteensä 375 ja tänne tuli 156 tutkijakoulutettua.
Suomen nousua hyvinvointivaltioksi selittävät useat tekijät, mutta tärkeältä osalta tasokas koulutus ja tutkimus. Ensimmäistä ei käytännössä voi olla ilman jälkimmäistä.
Jos tutkimusmaailmasta isketään vuosi vuoden jälkeen suonta, seuraukset näkyvät väistämättä myös koulutuksen tasossa. Siihen jamaan tilannetta ei pidä päästää.
Tutkijoiden liikkuvuus ei sinänsä ole ongelma. Monilla aloilla se on tutkijoiden urakehityksenkin kannalta välttämätöntä. Jos tutkija on Suomessa työttömänä, häviäjiä ovat hän itse ja Suomi.
Lähtijä ei aina muutenkaan ole Suomen kannalta menetetty. Moni ulkomailla elävä tutkija on edelleen osa suomalaistakin tiedeyhteisöä - kuten nobelisti Bengt Holmström.
Ongelmia kuitenkin syntyy vähitellen, jos lahjakkaimmat suomalaistutkijat jäävät maailmalle eikä heidän jättämiään aukkoja pystytä täyttämään muualta tulevallakaan väellä. Nyt tällainen tilanne on Suomessa käsillä.
Moni Suomen jättäneistä on nimennyt lähtönsä syyksi viime aikojen leikkaukset yliopistojen ja muun tutkimuksen rahoitukseen. Rahaa on uudessa määränpäässä usein selvästi enemmän.
Esimerkiksi jo Ruotsissa ja Norjassa tutkijoiden palkat ovat useimmiten suomalaisia korkeammat. Houkutus lähteä kasvaa vielä voimakkaammaksi, jos tiedossa on, että myös itse tutkimukseen on tarjolla kunnon resurssit.
Raha ei silti ole ainoa tekijä, josta lähtijät ovat puhuneet. Muita ovat ilmapiiri sekä yliopistojen ja tutkimuslaitosten sisäinen henki. Tässä valokiila pitää kohdistaa yliopistoissa johtamisen ja hallinnon kysymyksiin ja niiden ongelmiin.
On oikeastaan merkillistä, kuinka paljon esimerkiksi professorit valittavat hallinnollisia velvoitteitaan. Yliopistoissa on hallintoa kaikkialla. Jos se hoidetaan muualla sujuvammin, otettakoon sieltä mallia Suomeen.
Tämänhetkisestä tilanteesta voi kaivaa sen myönteisen seikan, että monessa muussa maassa menee vielä huonommin. Moni Euroopankin maa kärsii siitä, että iso osa vaikkapa lääkärin tai tekniikan alan korkeakoulutuksen saaneista pyrkii heti valmistuttuaan ulkomaille.
Tällaisia vertailukohtia ei silti pidä käyttää verukkeina olla puuttumatta nyt Suomen kannalta vahingolliseen kehitykseen.