Varhainen afasiatutkimus muokkasi voimakkaasti modernin aivotutkimuksen kehitystä. Afasiatutkijat löysivät 1800-luvun loppupuolella aivoista puheen ymmärtämisen ja tuottamisen kannalta merkittävät alueet. Ensimmäistä kertaa oli kyetty tieteellisesti määrittämään aivojen osa, joka sääteli jotain tiettyä toimintoa.
Afasia on kommunikaatiohäiriö, jonka laatu ja vakavuus vaihtelee suuresti. Yleensä potilas menettää kykynsä puhua, joskus tämän lisäksi tai sijasta kykynsä ymmärtää puhetta. Myös luku- ja kirjoitustaito voi mennä. Vamma ei vaikuta muistiin tai ajattelukykyyn, vaan vain tiedon käsittelyyn sanallisesti.
Afasia aiheutuu aivovauriosta, jonka syynä voi olla esimerkiksi aivohalvaus tai päävamma. Osa potilaista paranee nopeasti itsestään.
Pitkäkestoinen afasia merkitsee miltei väistämättä työkyvyn menettämistä, sillä kommunikaatiota tarvitaan miltei kaikessa inhimillisessä toiminnassa. Hoitona käytetään esimerkiksi puheterapiaa.
Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian assistentti Heini Hakosalo tekee väitöskirjaa afasiatutkimuksen varhaisvaiheista 1861 - 1908.
Lähteenä tutkimuksessaan Hakosalo käyttää 1800-luvun lääketieteellisiä kausijulkaisuja ja muita tieteellisiä kirjoituksia.
Tieteellinen
sensaatio
Jo muinaisesta Egyptistä tunnetaan kuvauksia potilaista, joilla tietynlainen päävamma oli johtanut puhekyvyn menettämiseen. Toisaalta antiikista asti filosofit ovat pohdiskelleet esimerkiksi sielun sijaintipaikkaa. Myös hypoteeseja eri kykyjen ja toimintojen sijoittumisesta tiettyihin aivojen osiin oli esitetty aiemminkin.
Afasiatutkimuksessa 1800-luvulla teoreettiset pohdinnat ja käytännön havainnot yhdistyivät ensimmäistä kertaa. Kyseessä oli ensimmäinen tieteellinen todiste siitä, että myös korkeammat aivotoiminnat voidaan paikantaa. Puhekyky on filosofisesti keskeinen inhimillisyyden määrittelijänä, mikä teki löydöstä aikanaan sensaatiomaisen.
Hakosalon mukaan tällainen kehitys on tieteen historialle tyypillistä. Joku ilmiö voi olla tietyllä tasolla tunnettu hyvinkin pitkään, sille vain kehitetään eri aikoina erilaisia merkityksiä. Näin ollen tieteellinen läpimurto voi perustua pitkään tunnettuihin tosiasioihin.
Filosofiset ulottuvuudet tekivät afasiatutkimuksesta aikoinaan kiivaan keskustelun ja kiistelyn kohteen.
Keskustelu oli näkyvää varsinkin Ranskassa, mutta pysyi akateemisten piirien sisällä. Se ei levinnyt suuren yleisön tietoisuuteen kuten esimerkiksi hysteriasta käyty keskustelu, jonka pohjalta tehtiin jopa näytelmiä.
Nykyään aivotutkijat pääsevät erilaisten kuvausmenetelmien avulla tutkimaan jopa reaaliaikaisesti, mitä aivojen sisällä tapahtuu. Varhaisten afasiatutkijoiden oli turvauduttava huomattavasti välillisempiin ja epätarkempiin menetelmiin. Potilaan aivoja päästiin tutkimaan vasta tämän kuoltua.
Afasiaa aiheuttavat vauriot ovat usein aivokuorella, joten ne voi havaita aivoja leikkelemättäkin. 1880-luvulla käytössä oli jo tehokkaita mikroskooppeja ja alettiin hallita mikrotekniikka, eli kudosten kovettaminen, leikkaaminen ja värjääminen. Näin päästiin tarkastelemaan vaurioita myös solutasolla.
Tutkijat kiistelivät siitä, oliko mieli koostunut erillisistä toiminnoista, ja voitiinko nämä toiminnot paikallistaa tiettyihin aivojen osiin. Nimekkäimpiä afasiatutkijoita ovat ranskalainen Pierre Paul Broca ja saksalainen neurologi Carl Wernicke.
Nykynäkökulmasta alkeellisista menetelmistään huolimatta varhaisten tutkijoiden luoma afasian määritelmä pätee perusidealtaan edelleen. Brocan motorista ja Wernicken sensorista afasiaa pidetään edelleen päätyyppeinä.
Kuva afasiasta on tarkentunut ja selkeytynyt vuosien varrella. Erilaisia muotoja erotellaan huomattavasti enemmän vamman laadun ja syyn mukaan.
Erityisen huimaa kehitys on ollut hoidon osalta. Ensimmäiset afasiatutkijat eivät olleet kiinnostuneet niinkään sen hoidosta, vaan taudinkuvan määrittelemisestä.
Afasiaa voidaan hoitaa hyvin eri tavoin hoitamalla sen taustalla olevaa syytä. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa leikkaustekniikka alkoi olla niin kehittynyttä, että osaa potilaista voitiin auttaa tuloksellisesti leikkaushoidon avulla.
Tämä tuli kysymykseen esimerkiksi, mikäli häiriö johtui aivokasvaimesta tai puhealueelle painuneesta kallonsirusta. Joitakin viittauksia löytyy myös mahdollisuudesta opettaa potilas uudelleen puhumaan.
Potilaan kohtalosta 1800-luvulla on vähän tietoa. Hakosalon mukaan on säilynyt vain muutamien tunnettujen henkilöiden kuvauksia kokemuksistaan.
Joissakin tapauksissa kirjoittaminen on afasian lievyyden vuoksi ollut mahdollista, toiset ovat muistelleet parannuttuaan. Näistä kirjoituksista tulee esille voimakas henkinen tuska ja hätä ihmisen menetettyä tärkeimmän kontaktinsa ulkomaailmaan.
Mikäli puhekyvyn menettäminen oli ainoa ongelma potilaat tulivat yleensä toimeen perheensä parissa. Viittomisen lisäksi mahdollisesti säilynyttä pientä sanavarastoa voitiin käyttää esimerkiksi äänenpainoa muuttamalla ilmaisemaan useampia asioita. Työnteko oli afasiapotilaille yleensä mahdotonta.