Sibelius, Aalto, Saariaho, Palsa, Mukka, Särestöniemi, Järvinen.
Suuri aika tarvitsee suuria yksilöitä. Neroille on aina laulettu kritiikittömästi sankarihymnejä. Heitä on ylistetty, heistä on tehty aikansa kuvajaisia.
Taidehistorioitsija Taava Koskisen mukaan yhteiskunnissa on olemassa järjestelmä, joka tunnistaa nerot ja seuloo heidät esille.
Nerokultin ylläpito on vallankäytön väline, koska se soveltuu mitä erilaisimpiin tarkoituksiin. Natsit esimerkiksi loivat yli-ihmisen käsitteen, erityisen nerojen rodun, johon juutalaiset eivät kuuluneet.
Kaikkina aikoina on pidetty totuutena, että taiteilijalla on nerona kyky nähdä pinnan alle, syviin virtauksiin.
Tätä käsitystä hellitään edelleen. Tosin taiteen kentän laajeneminen ja taiteilijoiden verkottuminen on murtanut perinteistä myyttiä yksin puurtavasta näkijästä.
Nero on päätä
pitempi muita
Yksilökeskeinen nykykulttuuri on leimannut nerot narsismilla. Nykyajan nero on poikkeuslahjakkuus. Suomessa on esitetty, että lahjakkaille olisi perustettava omia kouluja.
"Lahjakkuus- ja luovuustutkimuksissa keskitytään tänä päivänä useimmiten lahjakkuuden ja poikkeuslahjakkuuden kehitykseen ja toteutumisprosesseihin", Koskinen kirjoittaa.
Hän on huomannut, että näissä tutkimuksissa ei kuitenkaan tarkastella neron käsitettä. Nerous kulkee mukana itsestään selvänä.
Koskinen ihmettelee toimittamassaan kirjassa Kirjoituksia neroudesta, miksi kukaan ei ole hoksannut kysyä, kuka tai mikä on nero?
"Tämä voi olla mahdollista vain siksi, että sen mytologinen painovoima on kulttuurissamme niin suuri."
Kieli ulos
näkyville
Nerokulttia voi rakentaa mediassa. Tämän huomasi jo fyysikko Albert Einstein (1879-1955), joka Koskisen huomautuksen mukaan oivalsi näyttää valokuvaajalle kieltään.
Säveltäjä, suomalainen nero Jean Sibelius (1865-1957) piti päiväkirjaa, jonka avulla sai itsensä uskomaan omaan ylivertaisuuteensa.
Sibelius osasi käyttää myös vähäpuheisuuttaan myytin rakennuspuina, osana neroimagoa.