Miksi kymmenen kilometrin juoksijoista, joilla on täsmälleen samanlainen hapenottokyky, toiset ovat nopeita ja toiset hitaampia?
Uusimpien tutkimusten mukaan erot eivät johdu lihasten väsymisestä vaan keskushermoston aktiivisuudesta.
"Kestävyysurheilijalla aivot päättävät sopivasta vauhdista ja juoksun strategiasta jo ennen suoritusta", väitti professori Heikki Rusko perjantaina päättyneillä kuntotestauksen neuvottelupäivillä.
Perinteisen käsityksen mukaan kuntoliikkujan ja kestävyysurheilijan suorituskykyä rajoittaa hengitys- ja verenkiertoelimistön kyky toimittaa lihaksille happea.
"Perinteinen ajatusmalli on varmasti tärkeä, mutta se unohtaa pään", Jyväskylän yliopistossa työskentelevä Rusko sanoi.
Kestävyysliikunnassa väsymistä on perinteisesti selitetty lihasten energiavarastojen loppumisella ja maitohapon ja happamuuden kasaantumisella lihaksiin ja vereen. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että sekä huippu-urheilijat että kuntoilijat väsyvät, vaikka lihaksissa olisi tankkauksen ansiosta riittävästi energiaa ja vaikka verensokerista olisi pidetty huolta.
Keskushermoston aktiivisuus erottelee
Kestävyyttä vaativissa lajeissa suorituskykyä rajoittaa aivojen kyky värvätä lihaksia kehon käyttöön.
Kuntoliikkujan tai kilpaurheilijan keskushermostoon virtaa koko suorituksen ajan tietoa sydämestä, verisuonista ja lihaksista. Tämän tiedon perusteella keskushermosto säätelee muun muassa verenvirtausta ja verenpainetta sekä veren happimäärää.
Juoksijalla aivot arvioivat, mihin kintut pystyvät.
"Jos esimerkiksi kehon lämpötila uhkaa nousta liian korkealle, aivot päättävät, että nyt hidastetaan vauhtia, ettei simahdeta", Heikki Rusko kuvaili.
Analysoinnin perusteella keskushermosto päättää, kuinka paljon lihaksia värvätään käyttöön, kuinka nopeasti ja kuinka pitkäksi aikaa. Keskushermosto saattaa väsyessään myös päättää, että nyt suljetaan koko lihasvoimala, jolloin maratoonari ei jaksa ottaa askeltakaan ja hänen on pakko keskeyttää.
Heikki Ruskon mukaan kestävyysurheilijan lihaksissa voi olla kovassakin kuormituksessa yllin kyllin happea, ja silti ne voivat väsyä. Maitohappoa muodostuu lihaksiin jostain syystä samaan aikaan, mutta ei siksi, että lihaksissa olisi hapenpuute.
Rusko ei kiellä maksimaalisen hapenottokyvyn merkitystä, mutta hän korostaa, että keskushermoston aktiivisuus on merkittävin tekijä, joka erottaa nopeat ja kestävät juoksijat hitaista.
Äärimmäisessä väsymystilassakin on mahdollista värvätä lisää lihasvoimaa kehon käyttöön, jos se on välttämätöntä elimistön puolustautumista vaativassa hätätilanteessa.
Tasapainoa
järkytettävä
Kuntoliikkujat ja kestävyysurheilijat voivat taistella lihasten väsymistä vastaan ja parantaa suorituskykyään terästämällä keskushermoston aktiivisuutta. Ruskon mukaan keskushermoston ja lihasten tasapainotilaa eli homeostaasia on järkytettävä koko ajan.
"Järkyttäminen on välttämätöntä harjoitusvaikutuksen saavuttamiseksi. Se onnistuu, kun kestävyysliikuntaohjelmaan yhdistetään intensiivistä maksimivoiman ja räjähtävän voiman harjoittelua."
Jyväskylässä kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa KIHU:ssa tehdyssä seurantatutkimuksessa voitiin parantaa kestävyysurheilijoiden viiden kilometrin juoksuaikaa korvaamalla noin 30 prosenttia kestävyysharjoittelusta voimaa ja nopeutta kehittävillä treeneillä.
Tutkimuksista on hyötyä myös tavallisille kuntoliikkujille. Kun rapakuntoinen ihminen aloittaa harjoittelun, 10-20 ensimmäisen viikon aikana hänen maksimaalinen hapenottokykynsä kasvaa 10-20 prosenttia. Tämä johtuu pääasiassa siitä, että alkuvaiheessa lähes jokainen harjoitus järkyttää elimistön ja lihasten homeostaasia.
Mutta tämän jälkeen kehitystä ei enää tapahdu, ja kunto saattaa jopa laskea.
"Jos suorituskykyä halutaan pitää yllä ja kehittää, homeostaasia on jatkuvasti pyrittävä järkyttämään harjoittelulla, johon kuuluu kestävyysliikunnan lisäksi teräviä, nopeita ja intensiivisiä toistoja. Sama pätee myös urheilijoihin. Koko ajan pitää vaatia vähän enemmän", Rusko sanoi.