Kolme naista ovat kuin joukkue punaisissa yläosissaan, mustissa housuissaan ja sporttisissa kengissään.
Joukkue tarraa ostoskärryihin ja lavan reunalla oleviin vauvanukkeihin otteilla, jotka ovat kuin urheiluvalmentajan treenaamia ja aloittavat nukeilla palloillessaan verbaalisen vuorolausunnan perusnaiseutta käsittelevästä teemasta. Siis äitiydestä.
He leikittelevät sanoilla, ja näyttelijänä tunnettu Olka Horila osoittautuu käsikirjoittajana varsinaiseksi verbaalivirtuoosiksi.
Joukkuemainen alkukuvio hajoaa vähitellen. Yksilösuoritukset tuppaavat pintaan, kun äidin ja tyttären ikiaikaisiin suhteisiin keskittyvä tarina etenee.
Se käväisee nuorten äitien ja sinkkujen välisenä kommunikointina, jossa kumpikaan osapuoli ei ymmärrä toistaan, kunnes tekee muodonmuutoksen murrosikäisen tyttären ja hänen äitinsä välisiksi vaikeuksiksi.
Kohta onkin tässä kiertokulussa tyttären vuoro olla äiti, mutta sitä pitemmälle ei naispolvien välisissä suhteissa edetä, ei isoäitiin asti puhumattakaan siitä, että äiti kohdattaisiin vanhuksena.
Näiden naisten yläikäraja yltää korkeintaan keski-ikään. Se on selvästi nuorehkojen näyttelijöiden oma juttu siinä mielessä, että he puhuvat asioista, joilla on mahdollisuus liittyä heidän omiin tähänastisiin kokemuksiinsa.
Kohtauksissa on runsaasti tilannekomiikan aineksia, vaikka ihan kaikkea ei tekstistä otetakaan irti.
Kirsi Ylijoki uskaltautuu irrottautua eniten yhteisestä pallottelusta ja tulkita herkullisimmin, herkimmin ja yksilöllisimmin omat repliikkinsä ja pikku monologinsa.
Helsinkiläisessä Teatteri Jurkassa runsas kuukausi sitten kantaesityksensä saanut naisteatteria edustava juttu ei unohda miestäkään.
Mies on kaiken aikaa läsnä Jounina, tarinoiden sankarina, joka alkaa vaikuttaa siltä kuin hän olisi esityksen neljäs henkilö, vaikka esiintyykin pelkissä naisten puheissa.
Mies, joka ei missään nimessä ole tämä Jouni, mainitaan kielteisessä mielessä loppulaulun kohdalla.
Varsinainen nimikkosävel soi imelässä laulussa. Se on Äideistä parhain, joka on antanut esitykselle nimensäkin.
Lopussa lauletaan Viron jopa seteleihin yltäneen kansallisrunoilijan Lydia KoidulanÄidin sydän, josta tämän pikkunäytelmän naiset eivät halua tietää mitään. Eikä käsikirjoittaja ja ohjaaja Olka Horilakaan halua paljastaa, että tietäisi, koska panee näytelmänsä naiset epäilemään, ettei Äidin sydämen runoilija ymmärrä äitiydestä mitään. He esittävät väitteen, että koko runon täytyy olla miehen kirjoittama.
Ei mikään ihme, sillä Äidin sydän on vuosikymmenten aikana ennätetty kuluttaa lähes loppuun kaikissa mahdollisissa äitienpäiväyhteyksissä.
Kuten on oikeastaan sen jälkeen käynyt Äideistä parhain -laulullekin.
Alku- ja loppulauluissa piileekin esityksen suurin ironia.