Oulu
20-vuotiaan Janika Regelinin elämäntarina sosiaalihuollon papereina on kasattu violettiin kansioon. "Se on kuin huonosti kirjoitettu elämäkerta", Janika hymähtää. "Kellonajat ja päivämäärät ovat oikein. Muut asiat tuntuvat kertovan jostain toisesta samannimisestä."
Janika asui kaksivuotiaasta lähtien yksityisenä kasvattilapsena sijaisperheessä ja 13-vuotiaasta ensin lastenkodissa ja sitten Ojantakasen perhekodissa Pulkkilassa. Janikaa ei huostaanotettu, vaan sijoitus oli molemmilla kerroilla vapaaehtoinen.
"En jaksanut enää taistella", äiti sanoo. Johanna Regelin sai Janikan ollessaan 17-vuotias. Hän oli työtön yksinhuoltaja. Vanhemmat olivat sitä mieltä, ettei Johanna kykene huolehtimaan lapsesta.
"Käytännössä ei ollut varaa ruokaan eikä vuokraan", hän sanoo ja uskoo, että olisi kyennyt huolehtimaan tyttärestään, jos olisi saanut rahallista tukea ja päivähoitoapua.
Sekä äiti että tytär ovat sitä mieltä, että ensimmäinen sijoitus oli epäonnistunut. "Tuntuu, ettei kasvattiperheitä valvota mitenkään", sanoo Janika.
Äiti oli lapsuudessa näkymätön
Vaikka Johanna Regelin aikanaan jäi virallisestikin Janikan toiseksi huoltajaksi, tapaamisia oli hankala järjestää. Sopimuksessa luki, että tapaamiset ovat vapaat. "Se oli huonoin mahdollinen sopimus, koska sosiaalitoimisto olettaa, että tapaamisista sovitaan yhteistyönä", sanoo Johanna. Yhteistyö ei toiminut toivotusti.
"Minun annettiin ymmärtää, että olen huostaanotettu. Opin pitämään sekä äitiä että itseäni epäonnistuneena ja tyhmänä", kertoo Janika. Hän ei osannut kaivata yhteyttä äitiinsä.
Johanna yritti saada lastaan itselleen tämän ollessa viisi-, kuusivuotias. "En kai jaksanut taistella tarpeeksi", hän arvelee.
Janikan ollessa 7-vuotias Johanna sai toisen lapsen. "Tuntui, ettei ole oikeutta saada tätä lasta. Kävin läpi kauheita huonommuuden tunteita, kun vanhin tytär oli muiden kasvatettavana."
Tytär kuuli sisaresta sijaisäidiltään. Uutinen oli hämmentävä, mutta tytär ei hahmottanut äitiään eikä osannut kaivata tätä. Hän oli yhteydessä äitiin kymmenisen kertaa lapsuutensa aikana.
Käännekohta oli Janikan joutuminen psykiatriselle osastolle neljäksi kuukaudeksi 13-vuotiaana.
"Olin masentunut, mutta en hautonut itsemurhaa", sanoo Janika. Hän masentui lisää, kun ei ymmärtänyt, miksi piti olla sairaalassa.
Äiti kuuli tyttärensä sairaalassaolosta tämän ystävältä. Tytärtään hän pääsi tapaamaan vasta, kun kaivoi esiin oikeuden paperit siitä, ettei lasta ole huostaanotettu, vaan hän on virallisesti toinen huoltaja.
Janika pitää ainoana hyvänä asiana sairaala-ajassa sitä, että äiti tuli hänen elämäänsä. Hänelle tuli yllätyksenä, ettei olekaan huostaanotettu ja äidin hylkäämä. "Minulle paljastui hyvä ihminen."
"Sitten tuli identiteetin puute. Kuka minä oikein olen?"
Sairaalasta Janika siirtyi lastenkotiin, jotta voisi tutustua äitiinsä paremmin. "Oli oltu niin kauan erossa, ettei oikeastaan edes puhuttu, että Janika muuttaisi meille", sanoo Johanna.
Lastenkodista Janika halusi vielä palata lapsuudenkotiinsa. Palattuaan hän alkoi ajatella, että asiat eivät ole kunnossa. "Ei ollut enää mitään kodintuntua. Se oli täyttä tappelemista", sanoo Janika. Hän oli lastenkodissa ollessaan alkanut lintsata koulusta ja lakkasi pian käymästä siellä lähes tyystin.
"En halunnut käydä koulussa, koska tunsin olevani niin tyhmä. Lisäksi olin aina yksin", Janika selittää. Päihteistä ja rikoksista hän pysytteli erossa.
Loppuvuodesta 1997 Janika marssi kasvattikodistaan äitinsä luokse, eikä suostunut palaamaan. Seuraavan kuukauden tyttö makasi sikiöasennossa sohvalla eikä suostunut nousemaan ylös. "Muistan tuosta kuukaudesta ainoastaan, että itkin", Janika sanoo.
Äiti vaati sosiaalitoimesta tytölle apua, mutta sitä ei tahtonut hellitä. "Kaivoin esille lakipykälät ja sanoin, että tässähän teillä on vaikka huostaanottoperuste, kun tyttö ei käy koulua ja tuhoaa oman elämänsä." Johanna ihmettelee, että silti kukaan ei tullut katsomaan tilannetta.
"Onni tässä tapauksessa oli sosiaalivirkailija, jolla oli sydäntä ja näkemystä", hän kiittää.
Janika pääsi Ojantakasen perhekotiin avohuollon tukitoimena. "Se oli vaikea ratkaisu. Olin juuri saanut tytön takaisin kotiin, ja nyt luovutin hänet uudestaan", äiti sanoo.
Vähitellen kuri ja oikeudenmukaisuus Ojantakasen perhekodissa saivat Janikan ulos kuorestaan. "Tuli ensimmäistä kertaa elämässä turvan tunne. Siellä on arkijärkimeininki, ja apua uskalsi pyytää ilman, että pidettiin tyhmänä", Janika määrittelee.
Luottamus syntyi vähitellen
Äiti kiittelee perhekodin yhteistyötä ja luottamusta.
"Kyllähän mä siellä kapinoin, ja halusin pois", Janika myöntää. Hän kuitenkin oli Ojankasessa kaksi ja puoli vuotta. Keskiarvo nousi kuutosen tienoilta kahdeksaan ja puoleen.
Nyt Janika asuu tukiasunnossa ja huolehtii omista asioistaan. "Menee paremmin kuin koskaan", hän määrittelee juodessaan kahvia äitinsä sohvalla. Lukio on vielä kesken, ja tulevaisuus jännittää; pian on edessä muutto tukiasunnosta tavalliseen vuokra-asuntoon. Nuoremmat sisarukset käyvät isosiskon luona yökylässä. Janika on osa perhettä.
Äiti myöntää, että on ollut työ hakea paikka Janikan elämässä. "Vasta Janikan ollessa Ojantakasessa tuntui, että sain luvan olla hänen äitinsä", hän sanoo.
Tytär sanoo ymmärtävänsä äitinsä ratkaisun hänen antamisestaan kasvattilapseksi.
Äiti ja aikuinen tytär istuvat olohuoneessa kynttilän valossa iltapäivän hämärässä. "Suhde äitiin on nyt parempi kuin sijaisäitiin ikinä", sanoo Janika.
Äiti on onnellinen nykyisestä suhteestaan tyttäreensä. "On tuolla tytöllä hirveä pyöritys ollut."