Äitejä ja tyt­tä­riä tais­te­lu-tan­te­reel­la tuon­puo­lei­ses­sa

ArvioSilent Hill.USA/Japani/Ranska/Kanada 2006.Ohjaus: Christophe Gans.

Toivossa väkevä äiti (Radha Mitchell) menee hämärän rajamaille.
Toivossa väkevä äiti (Radha Mitchell) menee hämärän rajamaille.

Silent Hill. USA/Japani/Ranska/Kanada 2006. Ohjaus: Christophe Gans. Pääosissa: Radha Mitchell, Laurie Holden, Alice Krige. - Formia 4, Oulu.
Tietokonepeliteollisuus on kasvanut sellaisiin mittoihin, että elokuvateollisuus kääntää pelejä filmille paitsi ideapulassaan, myös synergiahyötyjä tavoitellen.

Ranskalaisen Christophe Gansin ohjaama Silent Hill on monikansallinen yhteistyö, joka perustuu japanilaiseen peliin. Ja kun Silent Hillin kaltaiset pelit alun perin ovat lainailleet ideoita elokuvista, tällainen elokuvaksi muunnettu peli muodostaa jonkinlaisen intertekstuaalisen silmukan.

Tarina kertoo Rose Da Silvasta (Radha Mitchell), jonka pikku tytär Sharon (Jodelle Ferland) kärsii yhä pahenevista painajaisista koskien paikkaa nimeltä Silent Hill. Terapiatarkoituksessa Rose päättää viedä tyttärensä pääkallonpaikalle.

Se osoittautuu hylätyksi kaivoskaupungiksi jonka alaisissa syvänteissä kytevät vuosikymmeniä jatkuneen tulipalon helvetilliset hiillokset. Sharon katoaa heti kättelyssä, mutta sen sijaan kaupungin joka lävestä alkaa tulvia toinen toistaan oudompia kummajaisia, tuonpuoleisen täkyjä.

Silent Hill ei ole pelielokuvien pahnanpohjimmaisia. Juttu alkaa todella töksähtäen, mutta kutoo kestonsa mittaan yhä monilankaisempaa juoniverkkoa, joka jossain määrin onnistuu kietomaan mukaansa, vaikka lopussa tikahdutaan jo runsauden pulaan.

Kuten kummitusjutuissa yleensä, kyse on jälleen menneisyyden synneistä ja niiden sovituksesta. Tarinasta on vaarassa tippua kärryiltä joka välissä, mutta moinen on lopulta yhdentekevää kun kuitenkin möyritään unien logiikassa.

Gender-suuntautuneet elokuvatutkijat mahtavat tulevaisuudessa tehdä gradujaan Silent Hillin feminiinisestä maailmasta, äitien ja tyttärien taistelutantereesta, jossa miehet ovat täysin marginaalissa.

Elokuva sisältää joitakin vaikuttavia kuvarönsyjä, jotka tuovat mieleen Tarsem Singhin visuaalisen vyöryttelyn The Cell. Tälläkin saralla katsojaa pommitetaan lopulta yli kyllästymispisteen, eivätkä tarinan inhimilliset elementit jaksa kiinnostaa mahtailevan muotokielen hälvettyä lopputekstien taa.

Ilmoita asiavirheestä