Muihin pohjoismaihin verrattuna suomalaispoliitikot ja Suomi ylipäätään ovat kansainvälisessä näkyvyydessä ja aloitteellisuudessa sivuraiteilla. Etenkin, kun kyse on hallitusten tekemisistä.
Tanskan entinen pääministeri Anders Fogh Rasmussen aloitti lauantaina sotilasliitto Naton uutena pääsihteerinä. Se on näkyvä kansainvälinen tehtävä, ja Rasmussenin valintaa voi pitää selvänä luottamuksen osoituksena Tanskalle.
Silti tänä syksynä vahvimmassa valokeilassa ovat aivan muut tanskalaispoliitikot. Kööpenhaminassa pidetään syksyllä ratkaiseva YK:n ilmastokokous, jonka onnistuminen on paljon isäntämaasta kiinni.
Avainasemassa ovat Tanskan ilmastoministeri Connie Hedegaard ja pääministeri Lars Lökke Rasmussen, joka isännöi ilmastokokouksen loppuvaiheen ratkaisevaa päämiesten tapaamista. Tämä kokous oli alun perin menossa Väli-Amerikkaan mutta siellä ei heti halukasta isäntää ollut, jolloin Tanska heräsi tilaisuuteen. Näin Kööpenhaminan nimi porautuu pysyvästi tämän vuoden aikakirjoihin, kiitos maan oman aloitteellisuuden.
Ruotsi puolestaan on juuri nyt esillä Euroopan unionin puheenjohtajana. Vaikka tehtävä kiertää jäsenmaissa vuorollaan, Tshekin epäonnistuneen kauden jälkeen Ruotsilta odotetaan paljon. Etenkin kun sen käsiin kaatuivat sekä ilmastokokouksen junailu EU:n puolesta että talouskriisiin vastaaminen.
Norjalla ei tällaisia näkyviä rooleja nyt ole. Silti sen toimintaa on leimannut kansainvälinen aloitteellisuus, joka viime ajat on henkilöitynyt etenkin ulkoministeri Jonas Gahr Støreen. Kyse siinä ei ole vain Norjan perinteisestä ulkopolitiikasta, Sri Lankan rauhansovitteluyrityksistä ja muusta. Støre on voimalla ajanut arktisten alueiden politiikkaa kansainväliselle areenalle ja on ilmastoasioissa lyöttäytynyt tiiviisti yhteen Yhdysvaltain entisen varapresidentin Al Goren kanssa.
Islanti puolestaan on juuri nyt esillä tuoreen EU-hakemuksensa myötä. Sen taustalla kylläkin on maan syvä talousromahdus, mutta ainakin Islannin nimi pysyy nyt näkyvillä.
Jäljelle jää Suomi, ainoa pohjoismaa, jonka kansainvälistä roolia ei nyt oikein hakemallakaan löydä. Ei ole mitään erityistä aloitetta, ei omaa profiilia, ei maailman parrasvaloissa liikkuvia ministereitä.
Lähimpänä sitä on ulkoministeri Alexander Stubb, jonka avuina on sulava esiintyminen ja loistava kielitaito. Ei Stubbillekaan silti ole syntynyt mitään erityistä roolia tai pyrkimystä, mistä hänet tunnettaisiin. Etyj-puheenjohtajuus antoi lentävän lähdön sellaisen luomiseen, mutta jatkoa ei ole seurannut. Ruotsin Carl Bildtin ja Norjan Stören kansainvälinen profiili on paljon vahvempi. Kun klikkaa Suomen ulkoministerin kansainvälisiä nettisivuja auki, sieltä löytyvät ensimmäisinä kertomukset Frankfurtin Teräsmies-kilpailusta ja Kuusijärven triathlonista.
Pääministeri Matti Vanhasella taas olisi ollut jo puolitoista hallituskautta aikaa nostaa itseään eurooppalaiseksi vaikuttajaksi, mihin pääministerin rooli antaa mahdollisuuden. Näytöt ovat vähäisiä.
Vielä pidempi kausi on takanaan presidentti Tarja Halosella, jolla oli hyvää yritystä YK:n suuntaan mutta joka ei silti ole kyennyt ottamaan sitä kansainvälisesti arvostettua roolia, joka pohjoismaiselle naispresidentille olisi ollut otettavissa.
Tunnettuja nimiä Suomesta on viime vuosinakin noussut - Martti Ahtisaari, Paavo Lipponen, Olli Rehn. Mutta kun kyse on virallisen ulko- tai ympäristöpolitiikan aktiivisuudesta, näkemyksellisyydestä tai aloitteellisuudesta, Suomi jää nyt pahoin muiden pohjoismaiden jalkoihin. Toisin voisi ja pitäisi olla.