Kuntosalit ja jumppatunnit pullistelevat taas innokkaita kilojen sulattajia, joista kaikki eivät sulata yli-innokasta ohjaajaa. Hanna Rutanen Oulun CMS Beauty Centeristä kertoo, miksi liikunnanohjaajat ovat aina niin pirteitä.
Hanna Rutanen, et ilmeisesti traumatisoitunut koulun liikuntatunneilla?
En. Olen varmaan harvinaislaatuinen tyyppi, koska monihan siellä on saanut traumoja.
Liikunnanohjaajat ovat kannustavia ja iloisia, mutta liikunnanopettaja on monen muistoissa karmea sadisti, joka tuhosi viimeisenkin ilonkipinän kuntoilusta. Mistähän moinen ero?
Ehkä siitä, että liikunnanohjaajan asiakkaat ovat itse valinneet harrastuksensa. Positiivisuus tulee siitä, että asiakkaat antavat jotain siihen työhön, kun taas koululiikunnassa ainakaan kaikki oppilaat eivät ole kiinnostuneita. Jossain vaiheessa alkaa varmaan maistua puulta se, että toiselta puolelta ei saa mitään.
Valitaanko teidät koulutukseen pärstäkertoimen perusteella, vai mikä siinä on, ettei hymy koskaan hyydy?
Valintakokeen haastattelussa varmaan jonkin verran vaikuttaa myös pärstäkerroin. Mutta tämähän on kutsumusammatti, vähän niin kuin hoitoalalla. Kun itse on löytänyt sen, mitä liikunnalla voi saada aikaiseksi, sitä hyvää, jaloa aatetta on hyvä jakaa eteenpäin. Tämmöinen maailmanparantamismeininki!
Voisitko arvioida seuraavia tositapauksiin pohjautuvia ohjausmenetelmiä: Spinning-ohjaaja vaatii laulamaan taustalla soivan kappaleen mukana ja lyömään käsiä yhteen ja juoksee polkijoiden seassa karjuen.
Joillakin voi toimia. Osa tykkää siitä, että saa huutaa mukana ja laulaa - tietenkin se, että ohjaaja ei laula mikkiin, olisi aivan suotavaa - mutta kyllä se aina luo yhteisfiilistä ja tsemppiä. Se on sama fiilis kuin jossakin rock-konsertissa. Osalle se voi tuntua ahdistavalta, mutta tiedän omista asiakkaistani, että tosi moni tykkää siitä.
Ohjaaja huutelee ensikertalaiselle
hienoa-huutoja, vaikka tämä ei jaksa tehdä yhtään punnerrusta ja lähtee joka kerta sivulaukkaan päinvastaiseen suuntaan kuin kaikki muut.
Ihminen on voittanut itsensä, kun on tullut tunnille. Ohjaaja haluaa, että joka tunnilta jäisi onnistumisen elämys, joka saisi tulemaan uudestaan. On loppujen lopuksi ihan sama, onko se oikea vai vasen puoli, kunhan ihminen liikkuu.
Ohjaaja huutaa: "Käyttäkää kaikki loput voimat, tämä on viimeinen rutistus! Hienoa! Hähää, ei olekaan! Ei riitä, ei riitä! Täysillä! Ei lopu vielä! Hahhaa, ei lopu ikinä! Ei riiiiitä!"
Tuohan on klassikkoesimerkki siitä, että ohjaaja yrittää saada ihmiset ottamaan itsestään kaiken irti. Parhaimmillaan liikunta on suuria tunteita, ja jotta pääsee sinne asti, joku pieni mukavuusalueen ylityskin täytyy tehdä.
Oliko tässä nyt sitten tiivistys omista tunneistasi?
Heh, ei. Mutta kaikki ohjaajat varmaan tunnistavat jostain kohdasta itsensä. Liikunta on oma maailmansa, siellä on näitä tiettyjä juttuja.
Jos on huono päivä, ajatteletko tunnin alussa, että nytpä läskit joudutte pomppimaan enemmän kuin ikinä?
En. Vaikka olisi huono päivä, kun lähtee töihin - mitä muuten on tosi harvoin, koska tykkään työstäni hirveästi - niin kun laittaa mikin päähän ja levyn soimaan, ikinä ei mieti, että milloinhan tämä loppuu. Se, että ne ihmiset ovat tulleet sitä tuntia varten, tempaisee mukaansa.
Jos ajatellaan, että liikkujien pitäisi pystyä samaistumaan ohjaajaan, niin eikö teiltä pitäisi löytyä myös yksi laiska, plösähtänyt ja liikuntaa vain pakon edessä harrastava ohjaaja?
Hahhah, tuosta olen eri mieltä. Ohjaajan pitää antaa 110 prosenttia, jotta asiakkaat saavat edes 50. Se on vähän sama kuin teatterissa: näyttelijöiden pitää ylinäytellä, jotta se näyttää hyvältä katsomoon. Eikö?