Meri-Oulu-festivaali. Pystyyn haudattu. Käsikirjoitus Joni Skiftesvik, ohjaus Hannu Tyhtilä, musiikki Kai Hyttinen, musiikin johto Olli Tuomainen, lavastus Juha Mäkipää, puvustus Anne Laatikainen. Rooleissa Ahti Jokinen, Eija Varima, Tuukka Huttunen, Marika Heiskanen, Harri Ekonen, Tuula Väänänen, Jorma Koho, Hilkka Poutanen, Ilari Johansson, Asko Sahlman, Pepe Hakala, Mikko Korsulainen, Antti Kaarela, Janne Raudaskoski, Heikki Laaksamo, Juha Kronqvist, Hannu Tihinen. Muusikot Olli Tuomainen, Lauri Heikkinen, Aleksi Itkonen, Juha-Pekka Kiviniemi, Lauri Nurmela, Jari Sipilä ja Jari Suomalainen. Suuri joukko avustajia. Ensi-ilta Toppilansalmen näyttämöllä 18.7. Esityksiä joka ilta 27.7. saakka.
Meri-Oulun tarjonta noudattelee niin lyhyellä kuin pitkälläkin tähtäimellä huumorin ja pakollisen paikallishistorian aaltoliikettä.
Suureellisesta Laiva Toivo Oulu -näytelmästä kevennettiin iloisesti Kuningasloheen. Perjantaina ensi-iltansa saaneen Pystyyn haudatun myötä palataan Joni Skiftesvikiin ja tyyliteltyyn 1950-lukuun.
Finlandia-ehdokkaaksi 1984 valittua teosta on tätä ennen menestyksellisesti esitetty muun muassa KOM-teatterin voimin.
Esikoisromaanin laatu vaikuttaa kirjailijan itse sovittamaan näytelmäversion pohjalla, vaikka asiat eivät ylöspanossa yhtä vastaansanomattomasti rytmitykään kuin viimeksi Kuningaslohessa.
Onhan Pystyyn haudattu toki aiheensakin takia paljaampi ja karumpi.
Huumorissa häilähtää kipeitä sivujuonteita. Työttömyyden, siitä aiheutuvan köyhyyden ja rellestyksen teemat nousevat ajatuksissa käsitteelliselle tasolle.
Juonen kiemurat taas alkavat loppua kohden punoutua niin mutkikkaaksi solmuksi, että sen rinnalla monet tv:n alkuillan amerikkalaiset draamasarjatkin kalpenevat.
Joukolla setvitään, kuka on maannut kenenkin kanssa ja millä motiiveilla. Totuus ilmenee suhteellisena, jokaisella on siitä oma tarkoitushakuinen näkemyksensä.
Kaikkien rinnassa muhii kaipausta. Oikea rakkaus pilkistää sieltä täältä, muttei yhtä suurinumeroisesti kuin muina Meri-Oulun kesinä.
Näytelmän kostaja, Bruuno-poika, nykyään aikuinen mies, palaa meriltä huomatakseen että juuri mikään ei kotona ole ollut sitä miltä näytti.
Naisia on poljettu, syrjitty ja pantu kiertoon. Redillä tippuri kutittaa itse kutakin reppanaa.
Kuolleen Laina-äidin ja -vaimon ikävöinti on keskeistä raavaiden miesten kesäteatterimaisesti viinanhuuruisessa telminnässä. Kaiken lisäksi pojalle selviää, ettei äitikään ollut ihan jaksanut sinnitellä madonnana rahan puutteessa.
Lähes kaikista henkilöistä kuoriutuu näytelmän edetessä lisää kerroksia; siinä Skiftesvikin tekstin imu ja juju.
Lavastus, jonka on suunnitellut Juha Mäkipää, tarjoaa lähinnä viitteitä, yksinkertaisia lankkurakennelmia harmaan, mustan ja punamullan sävyissä.
Vasemmalta hitaasti esille lipuva laiva on kastettu uudelleen Aldebaraniksi, kun se aiemmin tunnettiin Toivona ja Raivo/Raittiina.
Alus edustanee ikuisuutta Meri-Oulun taiteellisessa suunnittelussa. Jos laivaa ei tule, ei tule kunnon näytelmääkään.
Perinteisessä merispektaakkelissa on välttämätöntä pistäytyä myös jossakin eksoottisessa 'Pensacolassa'. Pystyyn haudatussa tämä peruslähtökohta todellistui aika mauttoman western-henkisen naamiaiskarnevaalin muodossa kesken kaiken, ikään kuin olisi haluttu korostaa, että juhlia voi ilman pätevää syytäkin.
Ammattinäyttelijöiden käyttäminen suurimmissa rooleissa on Pystyyn haudatun tärkein käytännön tuki ja turva.
Pystyynhautaus pysyy kutakuinkin hallinnassa, vaikka esitys lähtee liikkeelle hitaan hajanaisesti ja oikeastaan vasta puoliajan jälkeen ohjaaja panee väkensä kunnolla vauhtiin.
Näyttämötilan laajuus ja kapeus aiheuttavat sen, että kovin pienin elkein ei tulla toimeen. Juoksemista laidasta toiseen näyttelijöiden on harrastettava enemmän kuin tehokas teatteri-ilmaisu sallisi.
Mikrofonit asettavat äänenkäytölle omat tarkat rajansa, volyymit vaihtelevat liikaa. Vieläkään ei ole pystytty ratkaisemaan ongelmaa, että yleisö tietäisi, kenen suusta ääni kulloinkin tulee.
Bruunon (Tuukka Huttunen) ja Aaro-isän (Ahti Jokinen) keskeinen melskaus kannattelee tarinaa. Isän, pojan ja äidin muodostama kolmiyhteys on kaikessa kompleksisuudessaan tästä maailmasta, sen tunnemme sisimmässämme.
Oleellisia sivujuonteita punovat esimerkiksi eloisa Sirkka (Marika Heiskanen), karrikoidusti rääväsuinen Olga (Tuula Väänänen), toripolliisi-hahmoinen mutta ahne kauppias Jallu (Harri Ekonen) ja syvästi inhimillinen havainnoitsija Irni (Jorma Koho).
Inhan voimien puolella päällepäsmäreinä mellastavat säälimätön ilkkuja, työnjohtaja Korpela (Ilari Johansson) ja hoonosoominen Försti (Asko Sahlman).
Kai Hyttisen säveltämä näyttämömusiikki soi turvallisella keskitien balladi- ja pop-linjalla.
Säveltäjä ei leimaa laulujansa tyylillisesti 1950-luvulle eivätkä ne ensi kuulemalta pyri luomaan muutakaan selvää kehystä kertomukselle. Parempi olisi, jos ne sen tekisivät.
Herkkiä, meditoivia tunnetiloja Hyttisen musiikki synnyttää huomattavasti luontevammin kuin esimerkiksi satamatyöläisten iskutettua uhoa.
Jään uskossa odottamaan päivää, kun laulujen nyanssit ja äänentoisto jossakin tuotannossa harjoitellaan sellaiseen kuntoon, ettei minkäänlaista ulkoilma- tai näyttelijä-laulaja-tasoitusta tarvitse mielessään soveltaa.
Pystyyn haudattu tuottaa siis räväkämpää ja tavallaan tiedostavampaa kesäteatteria kuin Meri-Oulun aloitusvuoden Skiftesvik-produktio, Laiva Toivo Oulu.
Yhteisiä piirteitä näytelmillä on runsaasti, mutta selvä historiallinen periodi veti Toivon väen kauemmas aikamme sykkeestä.
Meri-Oulun linjanvetäjien toivoisi silti jatkossa vakavasti harkitsevan taiteellisen etäisyyden ottamista mölijä-romantiikkaan, olipa se peräisin Joni Skiftesvikin kaltaiselta tekijämieheltä tai joltakin muulta.
Tappi vain irti Toivo-laivasta, vaihtelun ja taiteen vuoksi.