Kotimaisista nykynäytelmistä löytyy hyviä naisrooleja. Sirkku Peltolan vetävässä Suomen hevossa touhuaa värikäs kirjo naisia kolmessa polvessa.
Näyttelijä Jaana Kahra on näytelmän Aili, entinen laitosompelija, noin 55-vuotias ja eronnut.
Sisältä Aili on kirjailijan mukaan kostoa, katkeruutta, rakkautta, intoa, himoa ja intohimoa täynnä.
"Roolihenkilöä lähtee monesti hakemaan asenteen tai fysiikan kautta. Ailista mietittiin, että minkälainen ihminen elää saman katon alla komentelevan ex-miehensä ja marmattavan äitinsä kanssa. Kuka jää tämmöiseen elämäntilanteeseen? Pitää olla joku alistuminen ja saamattomuus, ettei pääse siitä pois", pohtii Kahra.
Ailia etsittiin esimerkiksi huonon ryhdin kautta. Kroppahan yleensä viestii, minkälaiseksi elämä on ihmisen ruhjonut.
"Vaikein kynnys oli saada Ailin sisäänpäinkääntyneisyys näkymään ulospäin. Aili ei ole elastinen ihminen. Se ei ole tämmöinen huitoja kuin minä itse, vaan enemmän niukka ja jäykkä."
Matta ja latta
Peltolan näytelmässä on sitkeitä, teräviä ja sanavalmiita eukkoja. Parrasvaloissa kytee etenkin Ailin ja Äiten (Anneli Juustinen) säästelemätön suhde.
Teksti on välillä niin raakaa ja rankkaa, että sivullinenkin nieleksii henkeään haukkoen.
Äite sanoo, että nauru on Ailin naamalla itkun kaltaista ja päinvastoin.
"Matta ilmiasu, elämä ja ulosanti. Tai latta. Vailla kohokohtia ja eleetön kuin laihan naisen etupuoli. Ja miksei myös taka."
Uskaltaisiko mieskirjailija vastaavaa päästääkään painoon.
"Tykkään kovasti Peltolan tyylistä. Se ei todellakaan ole glamouria. Suomen hevosessa on pieniä, intiimejä kohtauksia. Yleisö istuu melkein tuvassa. Siinä ei voi käyttää kovin suurta ilmaisua, muuten se tulee suuhun, hyökkää päälle. Läheisyys on myös näyttelijälle hirveän haastavaa."
Läps-läps-läps
Kirjailijatar kuvailee roolihenkilöt näyttämöohjeissaan eli parenteeseissa varsin tarkasti, etenkin Ailin.
Peltolan mielestä Aili on ikäisensä näköinen nainen: maantienvärinen, ohut, permanentattu hius, lyöty ryhti ja apea, alaspäin roikkuva ilme.
Jaana Kahra halusi Aililleen Aarikan punaiset, puiset pallokorvikset.
Ne kertovat hänen mielestään, että Aililla on vielä vähän yritystä, vaikka Liesuan miesmarkkinat ovatkin kapeat - varovastikin arvioituna.
Äite väittää, että Aililla on öisin tulpat korvissa, pässinpökkimät jaloissa ja keskushermosto lamattu kemianteollisuudella.
Ailissa on peräkamaritytön ja tohvelisankarin aineksia.
"Pukusuunnittelija Pasi Räbinä toi tarjolle monia erilaisia asuvaihtoehtoja. En ollut innostunut muista, mutta valitsin Adidaksen siniset verkkarit ja sisäkengiksi miesten tohvelit. Niistä tulee ääni: läps-läps-läps. Minulle se kertoo saamattomuudesta. Ailin kävelytyylikin on ponneton ja laahaava."
Sympatiaa Ailille
Ailin maalaisuus ei tehnyt Kahralle tiukkaa, vaikka hän sanookin olevansa "urbaani pentu".
"Äiti piti huolta, että lapset pääsivät kesäksi maalle. Me oltiin aina mökillä. Sieltä isä ja äiti ramppasivat töissä kesäteatterissa."
Riittääkö Kahralta sympatiaa Ailille, joka kohteliaan pidättyvästi suvaitsee myös ex-miehensä tyttöystävän Mervin (Tuula Väänänen) nuohoamassa pientilan nurkissa?
"Ehdottomasti. Sympatia on pakko etsiä. Ei roolia muuten voi näytellä. Roolihenkilön ratkaisuja ja tekoja ei tarvitse hyväksyä, mutta ne pitää ymmärtää. Mitään kovin päälleliimattua ei voi ruveta näyttelemään. Näyttelijänä saa etsiä ja paljastaa itsestään eri puolia. Sehän on se mikä pitää näyttelijän elossa minussa."
Anna-Maria Klintrupin ohjaama Suomen hevonen saa ensi-iltansa tänään Oulun kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä klo 19.