Kentän, kaukalon tai altaan reunalla pää punaisena karjuva valmentaja, äiti tai isä voi pahimmassa tapauksessa pilata liikkumisen ilon koko lapsen loppuelämäksi. Liikkumisen - myös kilpaurheilun - pitää olla lapselle hauskaa, sanoo Oulun Uimaseuran päävalmentaja, Suomen Uimaliiton nuorten valmennuspäällikkö Tommi Pulkkinen.
"Turhan usein näkee entisiä nuoria urheilijoita, jotka eivät liiku enää yhtään siksi, että heidät on poltettu loppuun", Pulkkinen sanoo.
Pää punaisena karjuvia valmentajia löytyy silti yhä joka lajista, Pulkkinen uskoo.
"Ääritapauksista pyritään tietysti pääsemään eroon, ja seurat ovat siirtymässä valmennuksessa ammattimaisempaan suuntaan."
Oulun Kärppien junioritoiminnan valmennuspäällikkö Tuomo Räty komppaa Pulkkista.
"Hurskastelisin, jos sanoisin, ettei karjuvia valmentajia ole missään lajissa. Yleisesti ottaen porukka on kuitenkin fiksua ja kantaa aikuiselle kuuluvan vastuun", hän puntaroi.
Pätemisen tarvetta
Vanhempien väärä asenne kumpuaa joko liian kovasta kunnianhimosta tai vain pätemisen tarpeesta, Pulkkinen arvelee.
"Hyvä valmentaja muistuttaa tällaiselle vanhemmalle, että kyseessä on lapsen ura. Yhteisissä palavereissa vanhemmille täytyy realistisesti kertoa tavoitteista, ettei kukaan väärin perustein odota lapsestaan olympiavoittajaa."
Lapsen menestystä ei saa kotonakaan mitata ajalla tai vertaamalla kaveriin.
"Varsinkin alle murrosikäiset kehittyvät niin eri aikaan, että tuloksia on verrattava vain lapseen itseensä", Pulkkinen sanoo.
Räty muistuttaa, että oma vanhempi on lapselle suurin auktoriteetti. Siksi on oltava tarkka siitä, kenen harrastus on kyseessä. Päätösvalta on lapsella.
"Omasta kokemuksesta tiedän, että helposti alkaa miettiä, olisiko sittenkin parempi viedä lapsi esimerkiksi jumppaan sen sijaan, että vie vaikka kiekkokaukaloon", hän vertaa.
Valmentajan täytyy puuttua asiaan, jos lapsi joutuu sinnittelemään itselleen vastenmielisessä tai väärässä lajissa kotoa tulevan painostuksen takia, Pulkkinen muistuttaa.
Vähempikin riittää
Vaikeassa paikassa valmentaja on sitten, kun lapsen omat tavoitteet eivät kohtaa todellisuuden kanssa.
"Vastuullinen valmentaja on realistinen", Pulkkinen sanoo.
"15-vuotiaalle urheilijalle on kerrottava totuus, jos huomaa, että hänestä ei esimerkiksi ruumiinrakenteen takia voi tulla olympiavoittajaa vaikkapa uinnissa, jossa yrittäjiä on miljoona 200 eri maasta. Ennen pitkää se selviää hänelle kuitenkin, ja silloin olo on petetty. Tavoitteita voi kuitenkin asettaa matalammallekin."
Kiekkokaukalossa karsintaan törmätään siinä vaiheessa, kun kaupunginosajoukkueista pyritään eri ikäluokkien edustusjoukkueisiin.
"Karsiutuminen kirpaisee hetkellisesti sekä lasta että vanhempaa, mutta harvoin harrastus siihen loppuu. Korttelikiekkojoukkueissa riittää kuitenkin paikkoja", Tuomo Räty kertoo.
Kilpailemisen pakkoa ei ole. Jos lapsi haluaa vain liikkua, hyvä valmentaja kannustaa siihenkin.
"Tilanpuutteen takia meillä ei ole harrastajaryhmiä, mutta heitä on mukana kilpailevien ryhmissä. Usein tällainen lapsi tai nuori on ryhmän hengenluoja ja tuo hommaan pehmeämmän katsannon", Pulkkinen kertoo.
Pieniä portaita
Lapsen epäonnistuessa valmentajat painottavat keskustelun tärkeyttä.
"Epäonnistuminen on osa oppimista", Räty muistuttaa.
"Tyrmätä ei saa, mutta epäonnistumisen syyt täytyy analysoida", Pulkkinen sanoo ja korostaa, että kilpaurheilussa on edettävä pienin portain. Valmentajan on muistettava tarpeeksi matalien välitavoitteiden tärkeys, vaikkei lapsi itse muistaisikaan.
"Parhaat 13-14-vuotiaat valmennettavani ovat aina pettyneitä, kun nousevat altaasta. Menestyksen nälkä on hyvä asia, mutta kaikki eivät pääse aina pääse korkeimmalle palkintopallille. Täytyy osata olla tyytyväinen vaikkapa omasta ennätyksestä ja nauttia siitä hyvän olon tunteesta."
"Ehkä se on suomalainen luonteenpiirre, että menestyessäkin pitää hakea negatiivisia asioita", Pulkkinen naurahtaa.
"Mutta-sanan käyttöä pitäisi karsia kovasti."