Uusi ilmapiiri vaatii uutta avoimuutta ja läpinäkyvyyttä. Perinteinen suomalainen "maan tapa" istuu huonosti näihin haasteisiin.
Suomi on pitkään komeillut kärkisijoilla kansainvälisissä korruptiotutkimuksissa. Paalupaikka toki vaihtui viime vuonna vaalirahasotkun takia viidenneksi tilaksi. Näiden tutkimusten perusteella olisi houkuttelevaa päätellä, että asiat olisivat kunnossa. Viimeistään vaalirahakeskustelu ja nyt noussut kohu silloisen ulkoministerin Ilkka Kanervan syntymäpäiväkekkerien rahoituksesta todistavat kuitenkin, ettei aivan näin ole.
Tutkimukset todistavat, että avoin korruptio on Suomessa miltei olematonta. Se tarkoittaa, että laissa rangaistavaksi määritelty, omaa etua tavoitteleva vaikuttaminen valta-asemaa väärin käyttäen on vähäistä ja että suomalaiset viranomaiset ovat kutakuinkin lahjomattomia näiden vähäistenkin yritysten edessä.
Tutkimuksilla ei voida kuitenkaan mitata näkymättömiä rakenteita ja vaikuttamiskeinoja. Suomalaisessa järjestelmässä raha ei siirry kirjekuoressa kädestä toiseen, vaan asioita hoidetaan hyvä veli -verkostojen kautta ja kiitollisuudenvelka kuitataan vastapalveluksella.
Suomalaisella järjestelmällä on oma nimikin: maan tapa. Se on harvoin laitonta, mutta vähintäänkin moraalisesti arveluttavaa ja päivänvaloa kestämätöntä se yhä enemmän on. Vaikka ei rikkoisikaan lakia, voi silti toimia tavalla, jota ajan mukana muuttuva yleinen oikeustaju ei enää pidä hyväksyttävänä. Nyt vellovassa keskustelussa on kysymys juuri tällaisesta yhteentörmäyksestä.
Vaalirahoituksen hämäryyksistä alkanut keskustelu on osoittanut, että takavuosikymmenien aikainen maan tapa on jo aikansa elänyt. Se ei enää sovi moderniin kansalaisyhteiskuntaan, jonka kulmakiviä ovat maksimaalinen läpinäkyvyys ja julkisuus. Kysymys on sukupolvenvaihdokseen liittyvästä asennemuutoksesta, jota vanhaan maan tapaan tottuneiden on vaikea ymmärtää. Näin on aina tehty -mentaliteetti taas kavahduttaa nuorempia.
Maan tavan jotkin ilmenemismuodot eivät ole olleet selkeästi laittomia, koska niitä ei ole pidetty tuomittavina saati rikollisina, ei edes moraalisesti arveluttavina. Yhteiskunnallinen ilmapiiri on kuitenkin nyt muuttunut, ja se voi tehdä tarpeelliseksi korjata lainsäädäntöä muutenkin kuin vain vaalirahoituksessa.
Tiedotusvälineillä on ollut aivan keskeinen rooli siinä, että tervehdyttävä keskustelu on lähtenyt liikkeelle. Kansainvälisestikin ikävää huomiota saanutta suomalaista vaalirahoitusta ei olisi alettu uudistaa, jos tiedotusvälineet eivät olisi nostaneet sitä tikun nokkaan.
Tämä prosessi on palauttanut kunniaan tiedotusvälineiden perinteistä tehtävää eli epäkohtiin puuttumista. Tiedotusvälineet hoitavat leiviskänsä varmasti vastakin, mutta vallankäytön valvontatehtävää ei voi sysätä yksin niiden harteille. Runsaan vuoden aikana on nähty useita esimerkkejä siitä, että viranomaiset valvovat etenkin poliitikkojen tekemisiä mielellään katseella ja puuttuvat asioihin vasta kun on aivan pakko.
Keskusteluun on noussut myös se, millaista vieraanvaraisuutta toimittajat voivat ottaa vastaan. Normaalit jääviyssäännökset koskevat heitäkin. Kestityksen on pysyttävä kohtuullisena, eikä sen pidä vaikuttaa työn jälkeen. Toimitusten sisäisiä säännöksiä on varmaankin syydä käydä läpi vastauksena esitettyyn arvosteluun. Toimitusten on oltava toimintaperiaatteiltaan vähintään yhtä avoimia ja läpinäkyviä kuin muidenkin työyhteisöjen.