Kahden joukkosurman jälkeen Suomi ei voi jatkaa ennallaan. Käsiaseiden saantia on rajoitettava pikaisesti, mutta tarvitaan myös muita johtopäätöksiä.
Jokelan ja Kauhajoen järkyttävien koulusurmien jälkeen jokaisen mielessä pyörii enemmän kysymyksiä kuin niihin on vastauksia. Päällimmäinen tunne on voimattomuus.
On tarpeen muistaa, että nämä olivat kahden yksilön tekemiä rikoksia, eikä kukaan muu voi ottaa niistä suoraa syyllisyyttä. Kasvuympäristö, yhteiskunnan rakenne, hallituksen politiikka tai poliisin tekemiset eivät näihin veritekoihin johtaneet, vaan kyse oli henkilökohtaisista päätöksistä. Silti on tarpeellista pohtia, mitä ja missä on mennyt pieleen, kun mahdoton on jo kahdesti tullut mahdolliseksi.
Nopein johtopäätös liittyy aselakiin, jonka pääministeri Matti Vanhanen nosti esiin jo tiistaina. Vielä Jokelan tragedian jälkeen hallituksella ei ollut valmiutta todella radikaaleihin muutoksiin nykyiseen käytäntöön. Nyt on sellaisten aika.
Käsiaseiden saannin jyrkän rajoittamisen on sanottu haittaavan ampumaurheilua harrastuksena. Se ei enää kestä perusteena. On mahdollista, että määrätietoiset rikolliset hankkivat aseita joka tapauksessa. Ei sen silti tarvitse olla ihmisvihaa poteville nuorukaisille yhtä helppoa kuin nyt.
Ei kuitenkaan voi lähteä siitä, että koko ongelma olisi hoidettu aselain muutoksella. Monia muitakin asioita on tarpeen arvioida uudelleen.
Lähestyvissä kunnallisvaaleissa vanhustenhoidon tila on ollut monella paikkakunnalla yksi päällimmäisistä kysymyksistä. Nuorison ongelmista, kuten mielenterveyspalveluiden saatavuudesta, ei ole juuri puhuttu - ehkä siksi, että alle 18-vuotiaat eivät saa ja yli 18-vuotiaat eivät useinkaan viitsi äänestää.
Kauhajoen jälkeen nuorten henkinen tila on yksi valtakunnan pääpuheenaiheista. Mutta mitä on ajateltava valtiosta, jossa vanhusten hoito on ilmiselvästi puutteellista ja jossa monen nuoren on hyvin vaikea löytää paikkaansa ja saada apua silloin kun he sitä tarvitsevat?
Sellaisessa maassa arvot eivät ole kohdallaan. On avoimesti kysyttävä, onko Suomea rakennettu liikaa hyvin toimeentulevan enemmistön ehdoilla ja unohdettu ne, joilla menee heikommin.
On täysin mahdollista, ettei sen paremmin Jokelan kuin Kauhajoen tapahtumien syille löydy mitään selitystä yhteiskunnan syvärakenteista. Tappajat eivät enää ole kertomassa, mikä heistä lopulta teki tappajia. Mutta kaiken koetun jälkeen on oleellista kuunnella herkällä korvalla, mistä ihmiset nyt selityksiä etsivät.
Luokaton lukio on yksi esimerkki siitä, kuinka yhteisöllisyys on pyyhkäisty pois ja korvattu tehokkaammalta tuntuneella rakenteella. On paikallaan pohtia, mitä seuraa siitä, että tilaa syvien kouluaikaisten ystävyyssuhteisen syntymiselle on entistä vähemmän ja että syrjään vetäytyviltä puuttuu luokan tuoma turvaverkko.
Kauhajoen jälkeen on jo ehditty vaatia sisäministeri Anne Holmlundin eroa. Siitä ei tässä olisi mitään apua. Sen sijaan asioita auttaa, jos nyt syntynyt "ei koskaan enää" -tunne kanavoituu aktiivisen kansalaisuuden rakentumiseen ja vastuun ottamiseen lähiympäristöstä.
Mutta tosiasia on myös, että lähiyhteisössä jotkut olivat aivan oikein havahtuneet internetiin ilmestyneisiin asevideoihin, tunnistaneet hälytysmerkkejä ja ilmoittaneet niistä poliisille ajoissa. Silloin vastuu on selkeästi siirtynyt viranomaisille, ja asioiden kulku on selvitettävä tarkkaan.
Yksittäisen poliisin ei olisi tarvinnut arvailla nuoren miehen mielentilaa, jos tämä ei olisi voinut saada laillisin keinoin käsiasetta. Poliisi teki pahan virhearvion, mutta se oli kuitenkin oikeilla jäljillä. Toisinkin olisi voinut olla.