Pääkirjoitus

Aika sotia ja aika sopia

Hallituksella on perusteet koettaa pakkolain avulla turvata kansalaisten henki ja terveys. Eduskuntakeskustelu sen sijaan oli puoluepoliittinen näytös tilanteessa, jossa pitäisi rakentaa eikä repiä.

Matti Vanhanen otti pakkolain ajamisessa selkeän vetovastuun.
Matti Vanhanen otti pakkolain ajamisessa selkeän vetovastuun.
Kuva: Mikko Stig

Hallituksella on perusteet koettaa pakkolain avulla turvata kansalaisten henki ja terveys. Eduskuntakeskustelu sen sijaan oli puoluepoliittinen näytös tilanteessa, jossa pitäisi rakentaa eikä repiä.

Valtakunnassa ei kaikki ole hyvin. Eduskunta käsittelee tulipalokiireellä laadittua erikoislakia aamuyöhön ja valmistautuu toiseen yöistuntoon voidakseen äänestää siitä ajoissa. Hallituksen ja opposition kansanedustajat syyttelevät toisiaan katkerasti. Tasavallan presidentti luopui New Yorkin matkasta lain aikataulun vuoksi.

Politiikan päiväjärjestyksen muuttuminen tällä tavoin kertoo poikkeuksellisista oloista. Hallituskriisiä ei ole näköpiirissä, mutta jonkinlainen sisäpoliittinen kriisi häämöttää.

Tehyn irtisanoutumisuhka jää jo tässä muodossa Suomen poliittiseen historiaan. Päättäjien käsissä on, kuinka suurena tapauksena se sinne jää. Mitä enemmän asiaa puoluepolitisoidaan, sitä vaikeammaksi ratkaisu muuttuu.

Hallituksen ajama pakkolaki ei kuvasta pahaa tahtoa vaan joutumista selkä seinää vasten. Kukaan poliitikko ei voi toivoa joutuvansa viemään läpi tämäntapaista lainsäädäntöä. Mutta pääministeri Matti Vanhanen on tilanteessa osoittanut sitä johtajuutta, jota häneltä on usein kaivattu. Hänen perustelunsa ovat olleet selkeäsanaisia.

Hallituksella ja julkisella vallalla ei voi olla rauhan aikana sen suurempaa vastuuta kuin on huolehtia kansalaisten hengestä ja terveydestä. Jos Tehyn joukkoirtisanoutumisuhka toteutuu, monen suomalaisen henki ja terveys joutuu välittömästi vaaraan.

On vaikea nähdä, kuinka laki voitaisiin jättää tässä tilanteessa laatimatta. Työtaisteluoikeus on tärkeä arvo, mutta ei sekään voi ylittää vastuuta hengestä ja terveydestä. Nyt taataan vain tietty perusturvallisuuden minimitaso kaikissa oloissa.

On todennäköistä, että pakkolaki on heikentänyt neuvotteluilmapiiriä, kuten lain vastustajat ovat sanoneet. Mutta aivan sama vaikutus oli eduskunnan maanantaisella maratonkeskustelulla, tai oikeammin riitelyllä. Näiden päivien suuri kysymys hoitajien työtaistelu-uhan hallitusta laukaisusta muuttui puoluepolitikoinnin välineeksi, vieläpä aivan suotta.

Lain läpimeno vaatii yksinkertaisen enemmistön, ja se toteutuu hallitusrintaman äänin. Oppositio voi sanoa näissä oloissa mitä tahansa tietäen, ettei sillä ole tähän asiaan ratkaisevaa vaikutusta.

Juuri nyt tarvitaan rakentavia ehdotuksia siitä, kuinka vaikeasta tilanteesta päästään hallitusti ja kunnialla ulos. Eduskunnassa usein kuultu "lisää rahaa" ei ole rakentava ehdotus. Sairaanhoitajien palkkakuoppa on kiistaton, ja he ovat alipalkattuja työnsä vaativuuteen nähden, mutta ongelma on syntynyt ainakin neljännesvuosisadan aikana, eikä hoitajien palkkojen korjaus kertaheitolla ole tosielämässä mahdollista.

Jokin ratkaisu on kuitenkin tehtävä, ja se tarkoittaa todennäköisesti monivuotista ja monimutkaista sopimusrakennelmaa. Siihen on kuitenkin mahdollista päätyä vain sovittelulautakunnassa, ei eduskunnan puhujapöntössä. Pakkolaista käyty poliittinen väittely kiihotti vain mieliä ja vaikeutti sovinnon löytymistä. Syyllisten etsintä ei auta ketään, koska syyllisiä on pitkä rivi myös oppositiossa.

Hallituksen ja opposition välit eivät aikoihin ole olleet näin tulehtuneet, ja se voi olla esimakua siitä, mitä seuraa, jos irtisanoutumiset toteutuvat. Nyt on aika lopettaa sotiminen kansallisen edun nimissä. On aika sopia.