Risto Siilasmaan johtaman työryhmän ehdotuksia asevelvollisuuden uudistamiseksi on odotettu kuumeisesti sen jälkeen kun puolustusvoimien komentaja Ari Puheloinen vaati armeijan täydellistä remonttia maanpuolustuskurssin avajaisissa viikko sitten.
Odotus päättyi tiistaina, kun Siilasmaa luovutti raporttinsa puolustusministeri Jyri Häkämiehelle (kok.). Ministeri kehui selvitystä erinomaiseksi ja rohkeaksi.
Kun Siilasmaan esityksen avaa, käteen jää kuitenkin laiha luu ja ainoaksi rohkeudenosoitukseksi nousee varusmiesajan lyhentäminen. Selvityksen mukaan tulisi selvittää mahdollisuus siirtyä osin neljän kuukauden palvelusaikaan.
Kun tällä linjalle edetään, seuraava selvitysryhmä voisi esittää neljän kuukauden sijaan kahta kuukautta. Näin rahat saadaan riittämään.
Tosin joku voisi kysyä, mitä tällaisilla asevoimilla tehdään aikana, jolloin sotakalusto kehittyy entistä monimutkaisemmaksi ja vaikeammin hallittavaksi.
Suomen puolustuksen lähtökohtana Siilasmaan työryhmä pitää yleistä asevelvollisuutta, mikä ei tullut kenellekään yllätyksenä. Palkka-armeijaa työryhmä pitää liian kalliina vaihtoehtona.
Selvitysryhmän 77 toimenpide-ehdotuksessa on useita oikeansuuntaisia toimia, mutta kokonaisuudessaan se ei anna todellisia aseita puolustusvoimien uudistamiseen.
Vaasan sotilasläänin entinen komentaja, prikaatinkenraali Asko Kilpinen kirjoitti Pohjalaisessa (28.8.2010): "Harva tietää, että tästä joukosta (500 000 miehen reservistä) 1990-luvun alussa pystyttiin modernilla aseistuksella varustamaan vain 200 000 miestä. Suomen kasarmeissa oli jo tuolloin yli 14 000 tyhjää ´punkkaa´."
Noista ajoista puolustusvoimien tilanne ei ole ainakaan helpottunut. 90 prosenttia armeijan menoista hupenee 10 prosentin varustamiseen.
Asepalvelukseen astuvien määrä on vähentynyt, mutta samaan aikaan sotamateriaalin hinta on moninkertaistunut. Puolustusvoimien johto tietää, että nykymenolla ei seuraa mitään hyvää.
Nyt kun eduskuntavaalit lähestyvät, on hyvä aika nostaa keskustelu siitä, millaisen armeijan Suomi tarvitsee. Ennen kuin puolustusvoimia viilataan ja höylätään yhtään enempää, täytyy kyetä ratkaisemaan, mikä on tärkeää valtion kannalta.
Mikä on todellinen viholliskuva, uhka, jota varten armeijalaitosta tarvitaan? Kun näistä on selkeä näkemys, on helpompi keskustella siitä, mitä tehdään ja millaisin voimin.
Vanhasta armeijan mallista yritetään pitää kiinni kynsin hampain, vaikka se ei enää istu tähän aikaan ja vaikka rahat siihen eivät riitä. Taustalla kummittelevat yhä talvisodan ja jatkosodan kunniakkaat kokemukset.
Moni puolustukseen liittyvä uhka on sellainen, että sen ratkaisemiseksi tarvitsemme kansallista ja kansainvälistä yhteistyötä.
Yhteistyön suuntana voisi olla rakas vihollisemme Ruotsi, joka painii armeijansa kanssa samojen ongelmien kimpussa kuin Suomi. Mitä jos käännämme katseet länteen pyllistämättä kuitenkaan itään?