Suomen talouden näkymät ovat heikot pitkälle eteenpäin. Lyhytnäköisten etujen kalastelu on nyt unohdettava. Maahan on luotava kattava kansallinen selviytymisohjelma.
Viime päivät ovat tuoneet solkenaan masentavia talousuutisia. Suomen Pankki ennustaa, että kokonaistuotanto supistuu Suomessa tänä vuonna 0,8 prosenttia. Miinuskasvua odottaa myös Lähi-Tapiola. Tilastokeskus kertoi teollisuustuotannon supistuneen alkuvuonna kymmenesosan viime vuoteen verrattuna.
Elinkeinoelämän keskusliitto EK taas odottaa teollisuuden investointien kutistuvan tänä vuonna kymmenisen prosenttia. Talouden tilasta kertoo sekin, että huhtikuu oli synkin konkurssikuukausi vuosiin.
Vaikka maailmalla kuuluu jo väitteitä, että pahin olisi ohi finanssikriisissä, Suomen keskeiset vientimarkkinat ovat edelleen jäässä. Synkeästi myös tuoreet tiedot Venäjältä kertovat kasvun notkahtamisesta. Pelastusta ei nyt ole luvassa edes kotimaisesta kysynnästä, joka on viime vuosina paikkaillut vientikysynnän kuoppia. Kuluttajatkin pelkäävät.
Astetta vakavammaksi tilanteen tekee se, että Suomen ongelmat eivät ole vain suhdanneluonteisia vaan kyse on myös talouden entisten rakenteiden hajoamisesta. Nokia-vetoisen toimialan ja metsäteollisuuden horjuessa korvaavia tukijalkoja ei ole löytynyt.
Nyt tosin vannotaan ympäristöteknologian nimeen. Toimiala on lupaava, mutta yksin senkään varaan ei tulevaisuutta voi rakentaa. Suomi ei kaiken lisäksi ole ainoa maa, joka on äkännyt alan mahdollisuudet.
Kaiken päälle talouden perustaa jäytävät koko ajan vakavampina väestön ikääntymisestä johtuvat julkisen talouden kestävyysongelmat. Eläkkeellejäänti-ikä ja työvuosien määrä on saatava nousemaan, tavalla tai toisella.
Suhdanneongelmien helpottamiseksi on jo hallituksen sisältäkin esitetty ”täsmäelvytystä”. Käytännössä kyse olisi esimerkiksi liikenneväylien ja homekoulujen korjaamisesta. Nämä työt pitäisivät yllä työllisyyttä ja kotimaista kysyntää. Viimeksi asiasta puhui valtiovarainministeri Jutta Urpilainen (sd). Päätöksistä toivottavasti kuullaan viimeistään elokuun budjettiriihessä.
Elvytykseenkin on todennäköisesti otettava lisää velkaa, mikä ei ole kuitenkaan katastrofi. Suomi saa tätä nykyä luottoa käytännössä nollakorolla.
Pitää myös selvittää, voisiko osan kasvupanostuksista kattaa valtion omaisuuden myynnillä ja siten luotavalla erityisrahastolla. Se, että ehdotus on tullut oppositiopuolue keskustasta, ei saisi aiheuttaa hallituksessa turhia allergiareaktiota.
Myönteistä on se, että tieto Suomen talouden huojuvasta perustasta näyttää valjenneen koko poliittiselle kentälle. Seuraavaksi tarvitaan vain foorumi, jossa kansakunnan selviämisstrategialle luodaan kaikkien keskeisten tahojen hyväksymät nuotit.
Ajatus uudesta Korpilammen kokouksesta 1970-luvun malliin voi kuulostaa mahtipontiselta, mutta tarvittava sopimisen henki yhteiskunnan keskeisten päättäjien kesken syntyi silloinkin. Miksei siis myös nyt? Suomalaisten päätöksentekokyky on näihin asti ollut parhaimmillaan kriiseissä.
Oulun kaupunki voisi tarjota strategiakokoukselle sen tarvitsemat puitteet.