Suomi oli pitkään vahvan presidentinvallan maa. Presidentin valtaoikeudet olivat kuin entisajan kuninkaallisilla. Ne olivat perua ajalta, jolloin Suomesta piti sisällissodan jälkeen tehdä kuningaskunta. Kuningasmielisten ja tasavaltalaisten kompromissina päädyttiin lopulta presidenttiin, jolla on kuninkaan valta.
Suomen presidentin asemaa on verrattu toisten presidenttivetoisten demokratioiden, kuten Ranskan ja Yhdysvaltojen, presidenttien asemaan. Näissä maissa presidentti on edelleen keskeinen poliittinen päättäjä.
Presidentti Urho Kekkosen jälkeen Suomessa aloitettiin vallan parlamentarisointi. Ohjaksia alettiin siirtää kansan valitseman eduskunnan luottamusta nauttivalle hallitukselle.
Presidentiltä on riisuttu tehtäviä yksi toisensa jälkeen. Tällä viikolla päättyi hallituspuolueiden ja sosiaalidemokraattien välejä pitkään hiertänyt kiista perustuslain uudistamisesta. Sen mukaan presidentin asema päätöksenteossa heikkenee entisestään.
Suomen sisällissodan jälkeisessä kaoottisessa tilanteessa oli ymmärrettävää, että kaivattiin vahvaa johtajaa. Olihan maa vasta itsenäistynyt ja käynyt syviä haavoja jättäneen sodan. Kansakunta haluttiin eheyttää. Tässä tilanteessa valistuneen johtajan merkitys korostui.
Vuosikymmenet ovat tehneet tehtävänsä. Demokratia on vakiinnuttanut asemansa. Ihmiset ovat lukeneempia kuin ennen.
Enää ei ole paikkaa yhdelle henkilölle, joka voitaisiin oikeuttaa käyttämään niin suurta valtaa mitä presidentillä oli vielä Kekkosen ajan Suomessa. Etenkin kun Kekkosen ajan vallankäytön vinoutumat ovat vielä on vielä hyvässä muistissa.
On syytä kysyä, mihin presidenttiä tarvitaan nykyaikana. On vaikea löytää järkeviä, oikeita tehtäviä, joilla puolusteltaisiin tällaisen instituution olemassaoloa.
Jotkut haluaisivat nähdä presidentin arvojohtajana ja yhteiskunnallisen keskustelun virittäjänä. Miksi juuri presidentti? Eikö kuka tahansa viisas vaikuttaja voi toimia kansakunnan unilukkarina? Tätä tehtävää ovat hoitaneetkin arkkiatrit, arkkipiispat, eduskunnan puhemiehet ja jopa valtiosihteerit ja pankinjohtajat.
Moniarvoisessa maassa on vaikea löytää paikkaa yhden arvon arvojohtajalle. Pikemminkin rikkaudeksi on luettava se, että on monenlaisia, hyviä ja perusteltuja arvoja, joiden puolesta ihmiset liputtavat.
On vaikea nähdä, että juuri presidentti voisi sovittaa tällaisen arvojohtajan manttelin harteilleen.
Arvojohtajat syntyvät, jos ovat syntyäkseen. He eivät synny sen vuoksi, että ovat jossakin asemassa. Ja mikä takaisi, että juuri presidentiksi valitulla olisi tarjottavana sellaisia arvoja, joilla olisi merkitystä kansakunnan kannalta?
Perustuslain muutokset tarjoavat hyvän pohjan jatkaa tiellä kohti vallan riisumista presidentiltä lopullisesti.
Vallan täydellisen parlamentarisoinnin tähtäin voisi olla vuodessa 2017, jolloin Suomi täyttää sata vuotta.