Kukapa olisi uskonut, että kirjakevään tärkeimmäksi tapaukseksi muodostuu edesmenneen venäläisen kirjailijan Neuvostoliittoon sijoittuvan vanhan kirjan uusintajulkaisu.
Huhtikuussa suomalaisiin kirjakauppoihin tuli Aleksandr Solženitsynin teos Gulag – vankileirien saaristo.
Lukeva yleisö osti 3 000 kappaleen ensimmäisen painoksen kolmessa päivässä loppuun, mikä on yhdenlainen ennätys.
Vankileirien saaristo on 1300-sivuinen tiiliharkko. Se ei ole sisällöltään valoisaan kevääseen sopiva hupiopus ollenkaan. Kustantaja otti nopeasti uuden painoksen.
Naapurimaan ihmisarvoa polkevasta vankileirijärjestelmästä kertovan kirjan ilmestyminen tuo mukanaan muistuman Suomen 1970-luvun kyyristelystä.
Suomalaiset kirjankustantajat eivät uskaltaneet julkaista Esa Adrianin kääntämää Vankileirien saaristoa silloin kun olisi pitänyt, vuonna 1974.
Syy oli itsesensuuri.
Solženitsyn (1918–2008) oli joutunut kotimaassaan Neuvostoliitossa hankaluuksiin vallanpitäjien kanssa.
Kirjailija ja hänen kirjailijantyönsä oli julistettu pannaan.
Solženitsynin mielipiteet vapaudesta ja muusta hapatuksesta ärsyttivät NKP:n pääsihteeriä Leonid Brezhneviä, joka Kremlissä pohti miten raivata partasuinen räävä tieltä.
Nobel-palkittua, maailmankuulua Solženitsyniä ei voitu noin vain hoidella pois päiviltä. Pääsihteeri päätti karkottaa toisinajattelijan.
Helmikuussa 1974 KGB haki kirjailijan Gorkinkadun asunnostaan ja työnsi Frankfurtiin menevään lentokoneeseen.
Tuolloin painokoneiden olisi jo pitänyt pyöriä Suomessa ja syytää ulos Solženitsyniä.
Kustannusosakeyhtiö Tammi oli päättänyt painaa kirjan kevätmarkkinoille, mutta Vankileirien saaristosta oli tullut äärimmäisen tulenarka.
Moskovassa ilmestyneen kirjallisuuslehti Literaturnaja Gazetan päätoimittaja Aleksandr Tsakovski oli ilmoittanut suomalaisille suorasukaisesti, mikä on tilanne: ”Kustantamo, joka julkaisee Solženitsynin kirjoja, tekee poliittisen teon ja asettuu Neuvostoliiton vastaiseen rintamaan.”
Tsakovski siis kauttarantain kysäisi, että löytyykö sitä teidän mitättömältä kielialueeltanne sellainen kirjapaja, joka tohtii asettua ydinasemahtia vastaan?
Pääministeri Kalevi Sorsa ei jäänyt toimettomaksi.
Hän puuttui sosialidemokraattiseen leiriin lukeutuvan yhtiön kustannusohjelmaan.
Sorsa esitti, ettei Solženitsyniä julkaistaisi. Tammen johtokunta päätti kokouksessaan 4.3.1974 suostua pääministerin vaatimukseen. Ei paineta.
Solženitsyn jäi julkaisematta Neuvostoliiton painostuksesta.
Toisin sanoen kulttuuritarjontaa oltiin valmiita sensuroimaan omakätisesti Suomen ulkopolitiikan nimissä.
Käytännössä itsesensuuri tarkoitti, että julkaisujen piti soveltua Neuvostoliiton näkemyksiin. Neuvostoliitto käytti mallista nimitystä kokonaispolitiikka. Se sisälsi kaiken.
Kokonaispolitiikkaan vedoten Neuvostoliitto saattoi puuttua naapurimaansa kulttuuripoliittisiin ratkaisuihin. Ylilyöntejä ei sallittu, ja jos niitä tuli, neuvostoliittolainen osapuoli otti yhteyttä Suomen hallitukseen.
Saattaa nykynäkökulmasta kuulostaa hullulta, mutta niin se teki.
Ulkoministeri Ahti Karjalainen on julkisesti kertonut, miten Suomen hallitus toimi Neuvostoliiton yhteyden oton jälkeen. ”On tapauksia, että joidenkin kirjojen julkaisemisesta on luovuttu, kun se ei olisi ollut viisasta.”
WSOY:n pääjohtaja Hannu Tarmio tietää, millaisella inhorealismilla kirjoja saatiin ammuttua alas. ”Kustantajalta voidaan kysyä esimerkiksi, haluaako hän nähdä kirjojen sulkevan öljyhanoja.”