Liittokansleri Angela Merkelin tämänviikkoisen Kreikan-vierailun alla jotkut isäntämaan edustajat nostivat esiin toisenlaisen näkemyksen siitä, kuka oikeastaan on velkaa ja kenelle.
Näkemyksen mukaan Kreikka ampaisisi kerralla ylös ahdingosta, jos Saksa vain maksaisi sille oikeudenmukaiset sotakorvaukset toisen maailmansodan ajalta.
Menetykset kattava korvaussumma on kreikkalaisten mukaan 108 miljardia euroa. Saksassa on kuitenkin tehty päätös, jonka mukaan uusia sotakorvauksia ei enää makseta.
Mutta kreikkalaisilla oli toinenkin vaatimus Saksalle, ja se lienee helpompi toteuttaa. Natsit veivät sotavuosina muun muassa Kreetalta, Samokselta ja Pohjois-Kreikasta arkeologisia aarteita, joiden palauttamista Kreikka virallisestikin perää.
Vaatimuksen soisi tehoavan ja toimivan esimerkkinä. Maailman maineikkaimmissa museoissahan on nyt kymmeniätuhansia esineitä, jotka on viety alkuperäisiltä omistajiltaan ja sijoiltaan viekkaudella ja vääryydellä. Niitä ei ole palautettu perustelluista toiveista huolimatta.
Ilmiöstä puhutaan maailmalla, mutta yhä yllättävän vähän. Suurissa maissa tuntuu vallitsevan harha, että kun esineet ovat komeissa rakennuksissa näyttävästi miljoonien katsojien nähtävinä, eettiseltä kannalta asiat ovat niin kuin pitääkin.
Monet noista esineistä on otettu saaliiksi sotien aikana tai siirtomaakaudella. Osaa esineistä sanotaan pelastetuiksi. Esimerkiksi British Museum ei ole suostunut palauttamaan Kreikalle maan useaan kertaan vaatimia Parthenonin patsaita. Brittisuurlähettiläs, Elginin jaarli Thomas Bruce kuljetutti ne Ateenasta kotimaahansa 1800-luvun alussa.
Museo esitti asiasta tuoreimman kannanottonsa vuonna 2009. Tiivistäen sen sisältö on seuraava: patsaat ovat keskeisiä museolle, joka kertoo ihmiskunnan saavutuksista.
Parthenonin patsaiden osia on museoissa muissakin maissa. Jos Elginin lordi ei olisi ottanut patsaita huostaansa, ne olisivat luultavasti tuhoutuneet.
Kaksi ensimmäistä perustetta ovat totta, mutta eivät tee anastusta oikeutetuksi. Kolmaskin voi pitää paikkansa, mutta ei sekään voi enää olla peruste sille, että Kreikan kansallisomaisuutta säilytetään Lontoossa.
British Museumia on pantu ahtaalle vielä tunnetummastakin aarteesta, Rosettan kivestä.
Ranskalaissotilaiden vuonna 1799 Egyptistä löytämä kivi, joka avasi hieroglyfien arvoituksen, on museossa nyt keskeisellä paikalla, eikä Britannialla ole mitään aikeita palauttaa aarretta, Egyptin pyynnöistä huolimatta.
Ei Britannia ole näissä asiassa ollenkaan ainoa syyllinen, vaikka toki suurimpia. Sen ja Saksan ohella varastettuja tai kyseenalaisesti haltuun otettuja kalleuksia on runsaasti myös Ranskassa, Yhdysvalloissa ja Italiassa.
Egypti esitti viime vuoden tammikuussa Saksalle virallisen palautuspyynnön yhdestä muinaisen Egyptin keskeisimmistä taideteoksista, faaraon puolison Nefertitin päästä. Nyt se on Berliinissä.
Vastaus ei ollut suopea. Saksan mukaan rintakuva on maassa laillisesti ja kaiken lisäksi liian hauras siirrettäväksi.
Ajattelutapa, jonka mukaan anastetut taideaarteet vähitellen siirtyvät niiden nykyisten haltijoiden omaisuudeksi, on ilmiö, jota toivottavasti joskus tulevaisuudessa taakse päin katsottaessa pidetään perin juurin kummallisena.
Onneksi merkkejä uudesta ajattelusta on ilmassa. Joitain vähemmän tunnettuja esineitä ovat jo palauttaneet alkuperäismaihin esimerkiksi Ranska, Britannia ja Yhdysvallat.
Parthenonin patsaiden palautus ei nostaisi Kreikkaa talouskriisistä, mutta korjaisi kuitenkin yhden vääryyden.
Mutta kulttuuriaarteidenkin kohdalla oikeus on edelleen vahvojen oikeutta ja historia voittajien historiaa.