Kevät saa ja kesäkelien myötä liikenteeseen ilmestyvät uudet ja vanhat moottoripyörät ja -pyöräilijät.
Moottoripyörä vie vuosittain keskimäärin 27 suomalaista motoristia taivaaseen. Tappovehje siis, voidaan todeta, jos halutaan.
Vuonna 2011 moottoripyörillä ajettiin 28 kuolonkolaria ja niillä ajetuissa kolareissa loukkaantui 628 ihmistä.
Moottoripyörien suosio on kasvanut niin, että niiden lukumäärä on kymmenessä vuodessa noin kaksinkertaistunut
100 000:sta 200 000:een. Moottoripyöräilijöiden liikennekuolemien määrä on samana ajanjakson aikana noussut neljänneksellä. Loukkaantumiset ovat lisääntyneet 30 prosentilla.
Pyörille tapahtuu siis lukumäärään suhteutettuna vähemmän vahinkoja kuin ennen. Silti niitä sattuu liikaa ja jälki on usein rumaa.
Moottoripyörät ovat nykyisin entistä tehokkaampia. Pyörä, jonka huippunopeus jää alle kahdensadan ja joka vaatii sataseen kiihtyäkseen yli neljä sekuntia, on varsinkin nuorempien kuskien mielestä laiska ja säälittävä äijäpotkuri.
Moottoripyöriin liitetään erilaisia arvoja kuin autoihin, ja se on omituista. Autot valitaan usein hyvinkin tarkkaan niiden turvallisuustekijöiden, mukavuuden, kulutuksen ja päästöjen perusteella, mutta pyörät valitaan tehon ja nopeuden ja ”räyhäkkyyden” perusteella.
Moottoripyörän valintaan lähdetään jossain kaivatun voiman kaipuussa, kuin itsetuhoisina tai lapsellisen kuolemattomuuden harhan vallassa.
Joka toisessa moottoripyöräonnettomuudessa kuljettaja menettää ajokkinsa hallinnan, ja useimmiten liian suuren tilannenopeuden takia. Suoranainen temppuilukin on usein kolarin syynä.
Eli: tehokkailla pyörillä yksinkertaisesti ajetaan joskus niin kovaa ja päättömästi, että siinä on väkisinkin hengenlähtö joko lähellä tai kohdalla. Kun voima puhuu, järjen ääni voi hukkua meteliin.
Yleistäminen on epäreilua. Läheskään kaikki motoristit eivät ole kaahareita.
Noin viidennes onnettomuuksista tapahtuu risteyksissä. Moottoripyörä on autoa vaikeampi havaita ja kun risteyksessä kolisee, virhe ei yleensä ole motoristin. Mutta kun moottoripyörällä törmätään johonkin, motoristi on se, joka lähtee ilmojen teille.
Tutkimusten mukaan parempi ajotaito, eli tehokas jarrutus ja vastaohjauksen hyödyntäminen kaarteissa olisi pelastanut noin 33 prosenttia uhreista. Ne oppii vain harjoittelemalla.
37 prosenttia menehtyneistä oli yli 35-vuotiaita. Lienee törkeää väittää, että varttuneet kuljettajat ovat huonoja, eikä niin tietenkään olekaan.
Me 60-luvulla syntyneet ajokortin haltijat emme ole saaneet sen enempää teoreettista kuin käytännönkään pakollista moottoripyöräkoulutusta. 80-luvulla ns. yleismallin kortin sai, kun jotakuinkin selvisi liikenteessä henkilöautolla, vaikka moottoripyörä on aivan erilainen ajopeli kuin auto.
Niin järjetöntä kuin se onkin, minäkin voin ilman minkäänlaista kokemusta tai koulutusta aivan laillisesti hypätä 200-hevosvoimaisen ohjuksen selkään ja syöksyä muun liikenteen sekaan – tai johonkin.
Vanhan mallin ajokortti ja uusi tehokas moottoripyörä on todella vaarallinen yhdistelmä, joka onneksi ajan myötä käy yhä harvinaisemmaksi.
Nykyisiltä motoristeilta näet vaaditaan moottoripyöräkortti, eli opintoja ja harjoittelua, ennen kuin he saavat pyöränsä kanssa liikenteeseen lähteä. Onneksi.
Meidän vanhan mallin kortti taskussa pyörän selkään könyävien äijien vastuulla on tajuta itse oma taitamattomuutemme. Meidän on harjoiteltava ja harjoiteltava, opiskeltava, mentävä mieluusti vaikka kurssille. Ilman opintoja olemme pyörän selässä melkoisia liikenteen pommeja.