Jääkiekkoilua pidetään raavaiden miesten lajina. Äijien pelikaukaloon ei niin sanotulla neitikiekolla ole asiaa.
On kuitenkin yksi jääkiekkoilua sivuava alue, jolla perimaskuliiniset arvot ovat murentuneet. Se on jäähalleissa soitettava ja MM-kisaturistien rieharasioistaan kuuntelema musiikki.
Jäähalleissa soi nykyään peli- ja erätauoillla 1980-luvun "tukkahevi". Vitsauksesta saamme syyttää Ruotsia ja sen vientituotetta Europe-yhtyettä, jonka perintö länsimaiselle kulttuurille on Final Countdown -niminen kappale.
Final Countdown on taattua tavaraa myös suomalaisten arvokisaturistien pelien jälkeisissä istunnoissa. Niitä kekkereitä kouliintuneempi ja perinnetietoisempi lätkäfani on oppinut karttamaan.
Europe ja sen hammastahnahymyllä valkaistu laulusolisti Joey Tempest on kuitenkin viaton sen kehityksen rinnalla, mitä kiekkokannattajien musiikkimaulle on tällä vuosituhannella tapahtunut.
Suomen joukkueen alkulohkokaupunkiin Kloteniin on saapunut viikon aikana liuta härmäläisiä kiekkoturisteja. Eväät MM-tunnelman nostattamiseksi ovat vanhat ja tutut: reilu meininki ja gallonakaupalla kisajuomaa. Siinä ei ole mitään pahaa.
Sitä vastoin hotellihuoneen seinän takaa saattaa ihmetellä, kuinka nuoret suomalaisurhot jaksavat palavereissaan yö yön jälkeen veivata aamuviiteen saakka Britney Spearsiä ja Antero Mertarannalla ryyditettyä "Ihanaa Leijonat, ihanaa" -humppaa.
Ennen oli toisin. 1980-luvun puolivälissä suomalaiset kiekkofanit varmistivat ennen Izvestija-turnausmatkaa huolellisesti, että C-kasetilliset AC/DC:tä ja Status Quota olivat mukana. Jos joku kaveriporukassa olisi erehtynyt mainitsemaan jotain sen aikaisesta eurodiscosta Boney M:stä ja Modern Talkingista, hänen Moskovan-junansa olisi hyytynyt Helsingin Pasilaan.
Final Countdown. Äijäkiekon kannattamiseen ei ole enää paluuta.