Monen nuoren postilaatikko on kopsahdellut viime päivinä. Toisille viesti on ollut tyly, joillekin odotusta herättävä. Vain murto-osa on saanut aihetta lauluun.
8 000 nuorta jokaisesta ikäluokasta jää ilman jatkokoulutusta. Näitä nuoria ei ole vara hukata. Se ettei välitetä tästä kalleimmasta luonnonvarastamme, on sama kuin pidettäisiin säästöt sukanvarressa inflaation koiperhosia odottamassa.
Jo yläkoulun jälkeisen opiskelupaikan saaminen on iso asia. Ammatilliseen koulutukseen haluaa yhä useampi, ja suosituimmille aloille vaaditaan paljon kovempi päästötodistuksen keskiarvo kuin suurimpaan osaan lukioista.
Niinpä korkean koulutustason – mutta riittämättömien keskiasteen koulutuspaikkojen – Suomessa ratkaisuksi monen kohdalla tulee kolmen neljän vuoden kakku lisää yleissivistävää opetusta kunnan koululaitoksessa.
Eivät nuoret tarvitse päivähoitopaikkoja.
Hienojakin tarinoita on: moni on löytänyt lukiossa oppimisen ilon itse tai antanut opettajien osoittaa suunnan sinne.
Välitilinpäätökseen saateteltiin tänä keväänä useita menestystarinoita. Lakin painoivat päähänsä nekin nuoret, joiden hakeutumista lukioon saatettiin hämmästellä.
Suomalainen koulujärjestelmä mahdollistaa tämän, mutta yhä löytyy suuri joukko niitä tuoreita ylioppilaita, joiden kenties olisi ollut järkevämpää valita toinen tie.
Yliopistoihin yltää vain harva. Ylioppilaspohjaisille opintolinjoille avautuu tie vain keskinkertaista paremmin avuin sinnekin.
Ylioppilastutkinto ei ole autuaaksi tekevä asia – tämä on jäänne huonon kansallisen itsetunnon paikkaamisesta takavuosikymmeninä. Huono ylioppilastodistus voi olla iso este oman paikan löytymiselle elämässä.
Kisa on todella kova: hyväkään ei välttämättä ole riittävän hyvä. Siispä onnea teille, jotka tiedätte, mihin syksyllä suuntaatte. Vielä suuremmat onnen toivotukset teille, jotka jäätte tyhjän päälle.
Toukokuun lopussa sosiaalisen median täyttivät koulunsa päättävien nuorten juhlavalmistelujen kuvaukset ja tovin kuluttua otokset elämän tärkeästä päivästä. Vanhemmillekin tärkeän.
Ruusujen ja hymypoikapatsaiden lomasta mieleen jäi kuitenkin parhaiten erään äidin kommentti toukokuun viimeiseltä.
Hän kertoi pohtineensa tutun kanssa sitä, miltä tuntui istua vanhempainilloissa ja joulu- ja kevätjuhlissa vuodesta toiseen katsellen ja kuunnellen toisten vanhempien iloa huippuarvosanoista ja stipendeistä, kun itselle suurin menestyksen hetki on se, että lapsi tai nuori herää ajoissa kouluun tai ylipäänsä menee sinne.
Nämä vanhemmat tuntevat keräävänsä Wilmaan merkintöjä siinä missä toisten jälkikasvu saa nimensä koulun vuosikertomukseen. Stipendin sijasta toivotaan edes yhtä postiivista asiaa kouluvuodelta.
”Haluan tänään rutistaa virtuaalisesti paria vanhempaa, jotka ovat taistelleen lastensa rinnalla koko ajan. Teidän lapsenne ovat arvokkaita, vaikka hymypatsasta ei tulisi ikinä!” kuului hänen viestinsä.
Toisissa perheissä oppimisen ylistys siis lauletaan eri nuotein. Vaativimmat soinnut on annettu vanhemmille, joiden lapsella on oppimisessa hänestä itsestään riippumattomia haasteita.
Siksi erityislapsen pieniltä näyttävät edistysaskeleet ovat valtavia ja riittävät antamaan ainutlaatuista arkea sivusta seuraavallekin suuren ilon.
Tällainen harppaus otettiin eräässä kodissa lauantaina. Nelivuotias autistipoika, jolle sellaisen yksinkertaiselta tuntuvan asian ilmaiseminen kuin vessahätä on ollut viime aikoihin saakka aivan tuntematonta, kävi ensimmäistä kertaa koskaan ihan itse pissalla vessanpöntöllä. Kuin muutkin miehet.
Kun sanatkin ovat nyt hitaasti löytymässä – tähän asti ne ovat olleet enimmäkseen omaa kieltä ja kommunikointi toisiin lapsiin ja meihin aikuisiinkin siten ylen hankalaa – nelivuotiaan nukahtaessaan väläyttämä hymy ja tyytyväinen toteamus ”piipi” oli koko viikon paras uutinen.
Niin paljon on aihetta lauluun.