"Viidennessä polvessa sukua ei vielä ole, kun on niin laiskat nuo lapset", Helvi Laakso, 90, heittää pieni hymy silmäkulmassa. Tyttärentyttärentytär Riikka, 19, hymyilee takaisin, muttei lupaa vielä ottaa haastetta vastaan.
Helvi Laakson, o.s. Keskitalon, suku tuli Enontekiölle 1700-luvulla ja on pysynyt siellä kuin liimattuna. Helvi ja Matias Laaksolle syntyi kahdeksan lasta. Heistä yksi on kuollut, yksi asuu Kemijärvellä, muut ovat kotiseudullaan.
"Normaaliperheet ovat muuttaneet taivaan tuuliin, mutta Vuontisjärven kylä on poikkeus. Olisikohan se geeneissä", tyttärentytär Jaana Laakso aprikoi. Hän itse on ehtinyt 18 kilometrin päähän Hettaan. Opiskelusta Savonlinnassakaan ei ollut magneetiksi. Lumettomat syystalven illatkin ovat etelässä surunmustia. Hänen tyttärensä Riikka asuu Muoniossa ja aikoo pyrkiä opiskelemaan Rovaniemelle. Tämä ei enää usko palaavansa Enontekiölle, koska töitä tuskin löytyy.
Pahimpina muuttovuosina Vuontisjärveltäkin mentiin sutena Ruotsiin, mutta miehistäkin vain yksi jäi palaamatta eikä arvostuksen malli näytä muuttuvan. Kun Jaanan poika kävi luokkaretkellä ruuhkaisessa Helsingin Itäkeskuksessa, häneltä tuli tuntoja kuvaava lyhyt viesti: "Huh!"
Helvi kehuu, kuinka Vuontisjärven kylä on ollut tähän asti hyvä asua. "Mutta mikä siinä on, kun parit eivät enää käy vihillä", hän miettii. "Ensin katotaan, että kannattaako. Lasketaan oikein laskutikun kanssa", tytär, Elsa Vuontisjärvi, luotaa nykymenoa.
Kotiin tultiin ajallaan
Helvi Laakso on nähnyt neljä erilaista Vuontisjärveä. Ensimmäinen oli matalasti rakennettu, isoja taloja oli vain pari kolme. Ilme muuttui, kun ennen sotia rakennettiin peräperää kymmenkunta uutta taloa. Seuraava kuva kylästä oli evakosta paluun jälkeen: pelkät savupiiput törröttivät Lapin sodan jäljiltä. Sen jälkeen nousi uusi kylä, jossa taloja on nyt noin 60, mutta väki on vähentynyt.
Isänsä Arvidin Helvi Laakso muistaa "sellaisena hiljaisena miehenä".
"Äiti, Mari, oli kyllä sellainen komendantti, mutta silti elämä meni demokraattisella mallilla."
Tasa-arvo on ollut pohjoisessa kunniassa, koska muuten elämä olisi tökkinyt pahasti. Kun mies painui pitkiksikin ajoiksi elannon perässä mettään, vaimo piti talon pystyssä isäntänä ja emäntänä.
Lasten kasvatus on tapahtunut arjen askarten kautta. "Oppivat työhön ja tavallisiksi ihmisiksi. Siinä se oli", Helvi Laakso kertaa. Vanhin lapsi Elsa muistaa aika ankarankin kasvatuskäden. Kuri ja järjestys eivät olleet outoja. Kun oli kotiin tulon aika, kannatti tulla. Isä oli siinä ehdoton. "Mutta eivät lapset haistattaneet", äiti-Helvi sanoo.
Tuhansia tiiliä
Elsan tytär Jaana ei muista kovan kotikurin periytyneen. "Jaana olikin kiltti tyttö", hänen äitinsä muistaa. Liika kiltteys karisi siivouspäivänä, jota tytär karkasi joskus metsään.
Hän muistaa myös hilla-ajat, jolloin suolle menosta pelasti vain lepopäivä sunnuntai. Lauantaina sai valita, jäikö siivoamaan, mutta se olisi ollut vielä karseampaa.
Kun Jaana patisti omia lapsiaan hillasuolle, Riikka kysyi, että miten voit pakottaa? "Nuorimmaisella taas on ötökkäkammo. Se näki suolla vissiin muurahaisen ja lähti siltä seisomalta juoksemaan karkuun kädet ja ämpäri heiluen."
Mitä kauemmas menneeseen kuljetaan, sitä enemmän leikki ja työnteko lähestyvät toisiaan. Elsa muistaa evakosta paluun jälkeisen tiilenteon. Kaupasta tuli sementti, järvessä oli vettä ja vieressä iso komea hiekkamella. Tiiliä tehtiin tuhansia, myös kylän kouluun. Vaikka leikki oli toissijaista, ei se kokonaan hukassa ollut. Saksalaisten ammuslaatikoista riitti moniin tarpeisiin.
Kun Helvi synnytti lapsensa, hän huilasi 4-5 päivää ja sitten takaisin navettaan. Pisin loma oli yhdeksän päivää. Aviomies ei ajan tavan mukaan ollut mukana synnytyksessä, kuulolla kyllä.
Jaanan aviomies oli ensimmäisen lapsen syntyessä 300 kilometrin päässä, toisen syntyessä hän jänisti h-hetkellä, mutta kolmannen syntymässä oli jo mukana.
"Ei silloin ennen ollut niin tarkkaa tuo lapsen teko kuin nyt. Siinä ne vain tekaistiin", Helvi muistelee. "Luomuaikaa", kuittaa tyttärentytär Jaana.