Presidentti Martti Ahtisaaren ominta aluetta on ulkopolitiikka. Nyt hänen ryhmänsä esittää Lähi-itään rauhansuunnitelmaa, jonka pääanti on sen yksityiskohtaisuus.
Presidentti Martti Ahtisaari ei ole jättäytynyt kirjoja tekeväksi eläkeläisvaariksi, vaan on paneutunut aktiivisesti omimpaan alueeseensa, kansainväliseen politiikkaan ja diplomatiaan. Tähän hänellä on nyt paitsi aikaa myös arvovaltaa.
Vaikka Israel nöyryytti YK:ta eikä päästänyt Ahtisaaren tutkimusryhmää Jeninin pakolaisleiriin, presidentti ei luovuttanut. Nyt riippumaton kansainvälinen tutkimuslaitos International Crisis Group (ICG) on julkaissut Lähi-idän rauhansuunnitelmansa. Presidentti Ahtisaari toimii ICG:n hallituksen puheenjohtajana.
Rauhansuunnitelmanehdotukset eivät sinänsä ole kovin uusia tai yllättäviä. Kaikki mahdollinen rauhan saamiseksi Lähi-itään on jo esitetty. ICG on nyt pannut yhteen kaikki yksityiskohdat. Lähi-idän rauhan rakentaminen on ollut perinteisesti Yhdysvaltain yksinoikeus; näkyvin poikkeus tästä oli Norjan välityksellä tehty Oslon sopimus.
Raportissa hahmotellaan rajat Palestiinan ja Israelin valtioille. Aluejako noudattaa pääpiirteissään vuoden 1967 sodan edeltäviä rajalinjoja. Israel saisi kuitenkin itselleen neljä prosenttia Länsirannasta, ja palestiinalaiset vastaavan määrän maata Israelin alueilta. Jerusalem jaettaisiin kahtia, mutta vanhakaupunki pysyisi kaikille avoimena. Kaupungin rauhaa valvoisivat kansainväliset joukot.
Palestiinaan tulisi 20 000-25 000 sotilaan monikansalliset joukot, joita vetäisi Yhdysvallat. Muutenkin ryhmä painottaa valtioviisaasti Yhdysvaltain osuutta Lähi-idässä, vaikkei tuekaan kaikkia presidentti Bushin esittämiä keinoja.
Etenkin palestiinalaisten presidentin Jasser Arafatin asema puhutti Ahtisaaren ryhmää kuten myös niin sanotun kvartetin eli YK:n, EU:n, Yhdysvaltain ja Venäjän neuvotteluja. Arafat on vaaleilla valittu johtaja, jota ei voi syrjäyttää noin vain. Vain palestiinalaiset voivat äänestää hänet syrjään. Näin voisi ainakin teoriassa käydä tammikuun presidentinvaaleissa, joihin Arafat lähtee mukaan.
Yksinvaltaisista otteistaan tunnettu Arafat alkaa kuitenkin olla jo rasite rauhanponnisteluille. Hän tekisi järkevästi, jos jakaisi valtaansa palestiinalaishallinnolle ja jäisi palestiinalaisten keulakuvaksi. Tätä ratkaisua kannattavat monet palestiinalaisetkin.
Kansainvälinen yhteisö yrittää tosissaan saada aikaan jonkinlaisen rauhanehdotuksen Lähi-idän kriisipesäkkeeseen. Ellei siinä onnistuta, kriisi jatkuu kroonisena. Ehdotus ei vielä riitä; se saa siipiensä alle ilmaa vain, jos kriisin osapuolet haluavat peräytyä.
Ratkaisun saamisella on kiire. Siitä näyttää olevan yhtä mieltä myös kvartetti, joka kokoontui New Yorkiin pohtimaan rauhanmahdollisuuksia. Tärkeintä tietenkin olisi, että kvartetti keskuudessaan pääsisi jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen. Muuten se ei voi painostaa tehokkaasti sen enempää Israelia kuin palestiinalaisiakaan. Sen kannattaisikin tutustua Ahtisaaren ryhmän ajatuksiin. Niistä voi hyvinkin löytyä pohjaa esitykselle, jonka kaikki osapuolet voisivat hyväksyä
Ratkaisevinta on kuitenkin riitapukarien asenne. Palestiinalaiset ovat niin pahoin puristuksissa, että heille mitkä tahansa ehdotukset ovat tervetulleita. Israelin oikeistohallitus on sen sijaan huono kuuntelemaan muiden kuin lähiliittolaisensa Yhdysvaltain neuvoja, jos aina niitäkään. Lisäksi on avoin kysymys, miten Israel suhtautuu Ahtisaareen. Hänhän moitti maata siitä, ettei se päästänyt Jeninin tutkimusryhmää työhönsä.