Palataan aluksi uudenvuodenpäivään 1993. Perinteistä uudenvuodenpuhetta ei pitänytkään tasavallan presidentti Mauno Koivisto, vaan pääministeri Esko Aho (kesk.).
Koivisto suivaantui uudenvuodenpuheidensa tyhjyyden arvostelusta niin, että sysäsi puhevastuun Aholle. Se olikin erinomainen puhe.
Kun Ahon porvarihallitus tuli valtaan 1991, Suomi oli sukeltanut historiansa syvimpään lamaan. Vaikka tilanne on nyt monilta osin erilainen eikä ole vielä niin paha kuin tuolloin, se saattaa äityä vielä huonommaksi ja venyä pidemmäksi.
Kun Ahon puhetta kuuntelee jälkikäteen, eräänlaisen déjà vu -tunteen aiheuttamat kylmät väreet ramahtelevat selkäpiissä.
Ahon kuvaileman Suomen kansantalouden 1990-luvun taitteen ja nykyisen tilanteen välille voi vetää yhtäläisyysmerkit melkeinpä yksi yhteen. Mitäpä sanotte tästä?
”Ehdimme jo (ennen lamaa) tottua hyvinvoinnin elämäntapaan unohtaen sen, miten ja missä se syntyy... Tuottamisen ideologian korvasi jakamisen ideologia. Se Suomi söi enemmän kuin tienasi, ja erotus katettiin ulkomaisella velanotolla.”
Entäpä tästä?
”1990-luvulle tultaessa tämä taloudenpito tuli tiensä päähän. Uljas talouden nousu katkesi. Samalla katosi historiaan saavutetun edun Suomi, niin tuskallista kuin sen myöntäminen näyttääkin olevan.”
Ravisteleville puheille olisi voimakas yhteiskunnallinen tilaus etenkin nyt. Niitä vain ei ole kuultu aikoihin. Nyt on pikemminkin vallalla mentaliteetti, että vaietaan siitä, mistä pitäisi puhua ja puhutaan enemmän siitä, mistä vähempikin riittäisi.
Kun Raimo Sailaskin on jo eläkkeellä, myös epämukavia totuuksia laukovat virkamiehet ovat käyneet vähiin. Poliittista paatosta piisaa sen sijaan varaministereistä, kerjäämisen kieltämisestä, viinipullon ostamisen sallimisesta ravintolasta, Timo Soinin eurovaaliaikeista ja Raamatun vai lain ensisijaisuudesta.
Suomalaisia on kehuttu perinteisesti hyvästä kriisitietoisuudesta. Kehut ovat olleet ansaittuja. Nyt tuo tietoisuus tuntuu olevan kateissa.
Samaan aikaan kriisiviestejä satelee. Kansantalouden tuotanto notkahti huhtikuussa maaliskuusta 2,4 ja viime huhtikuusta peräti 4,2 prosenttia.
Kauppatase on pitkään aikaan ensimmäistä kertaa pakkasella. Työttömyys kasvaa hurjaa vauhtia, kun yritykset panevat väkeä pellolle.
Kaksi vuosikymmentä myöhemmin nykyiseltä pääministeriltä Jyrki Kataiselta (kok.) olisi lupa odottaa samanlaista kiertelemätöntä puhetta kuin ex-kollega Aholta.
Ex-pääministeri jatkoi madonlukujaan tällä viikolla Ylen aamutelevisiossa. Hän arvosteli nykyhallitusta väärästä perusarviosta eli siitä, että nyt olisi kysymys vain tilapäisestä notkahduksesta. Ahon mielestä nykytilanne onkin pysyvä.
Ahon arvostelua ei voi enää panna puoluepolitikoinnin piikkiin, sen verran kauan hän ollut irti päivänpolitiikasta. Ahoa ei voi myöskään moittia rannalta huutelusta, sillä hänen hallituksensa oli pahassa kurimuksessa vuosikausia.
Ahon puheita kannattaa kuunnella, sillä hänen ja valtiovarainministeri Iiro Viinasen (kok.) hallitus kiskoi Suomen suosta. Jälki oli rumaa, mutta kuuri tepsi.
Ahon hallituksella oli toki myös tuuria: Nokian nousu osui juuri tuohon aikaan, ja vienti alkoi vetää. Etenkin keskusta joka tapauksessa maksoi leikkauksista kovan poliittisen hinnan vuoden 1995 eduskuntavaaleissa.
Kataisella on tilaisuus tehdä ahot syksyllä, kun hän järjestää lupaamansa ”Korpilampi-kakkosen”.
Lähiaikoina nähdään, pystyykö hallitus tekemään yhtiöverotuksen lisäksi muita isoja päätöksiä vai jääkö se odottelemaan seuraavia vaaleja. Vaalitappion pelossa houkutus lykätä vaikeita ratkaisuja seuraavalle hallitukselle on suuri.
Aho päätti puheensa 1993 vanhaan sanontaan: ”Ei yö niin pitkä, ettei päivä perässä.”
Yö ei ole nyt edes kunnolla alkanut, mutta pitkä siitä voi tulla.