Kovin kaukana ei ole aika, jolloin suuryrityksen uskottiin olevan vahvimmillaan taitavien managerien johtamana, liiketoimiltaan hajautettuna monialayhtiönä.
Nyt tämmöisiä firmoja kutsuttaisiin "sekatavarakaupoiksi", joissa kaiken muun pahan lisäksi häntä heiluttaisi koiraa - eli siis palkkajohtajat veisivät yritystä minne veisivät ja omistajat korkeintaan vikisisivät vieressä.
Yhtä tärkeää oli, että yritys oli mieluummin vakaiden instituutioiden kuin mielialoiltaan häilyvien perheiden tai muiden epäluotettavien yksityissijoittajien ja -kapitalistien omistama
Käsitys eli kukoistustaan laajalti koko länsimaailmassa 1960-1970-luvulla.
Talousjärjestelmien samankaltaistumiseen uskovan ajatustavan rinnalla eli kuitenkin taloudellisen liberalismin perinne. Tämä korostaa yksityistä, mieluiten jopa yksittäistä henkilöomistajaa yritysten menestyksen lähteenä.
Liberalismin uusvanha traditio murtautui 1980-luvulla maailmalla ja viimeistään 1990-luvulla myös meillä Suomessa hallitsevaksi muoti- ja opinkappaleeksi, paradigmaksi. Uutena korostuksena sen rinnalle pintaan nousi myös vaatimus vanhanaikaisten monialayhtymien muokkaamisesta vahvuuksiinsa keskittyviksi yhden toimialan yritykseksi.
Läpinäkyvän strategisen fokusoinnin vaatimus tuli yrityksiin ennen muuta finanssimaailmasta.
Kuten tunnettua, sijoittajalähtöiset finanssimarkkinat ja -instituutiot olivat kohonneet kansainvälisesti talouden johtavaksi voimaksi. Tässä ominaisuudessa ne kykenivät sanelemaan muille toimintasääntöjä, joita ei kannattanut jättää noudattamatta.
On hyvä muistaa, että säännöt olivat syntyneet palvelemaan ensisijaisesti sijoittajien tarpeita - mikä ei tietenkään automaattisesti tarkoita, etteivät ne voisi olla hyödyksi myös yrityksille.
Uudenlaisesta läpinäkyvyydestä ja omistajaedun tehokkaammasta vaalimisesta on ollut runsaasti hyötyä. Lukuisten suomalaisyritysten tai nykyään enää juuriltaan suomalaisten yritysten väkevä kehitys 1990-luvun laman jälkeen on tästä hyvä osoitus.
Menestyksen syitä analysoitaessa ja uusia ajattelu- ja toimintatapoja sisään ajettaessa puurot ja vellit ovat usein menneet sekaisin. Tällä on muutakin kuin akateemista väliä silloin, kun väärien historiallisten uskomusten perusteella tehdään merkittäviä tulevaisuuteen vaikuttavia päätöksiä.
Kurkistus puolentoista vuosikymmenen taakse auttaa ymmärtämään mitä tarkoitan.
Tuolloin 1990-luvun puolimaissa meillä käytiin keskustelua, jolle pohjasävyn antoi pankkivaltaisen talousjärjestelmän syvä kriisi.
Kriisin syiksi arvuuteltiin yleisesti ennen muuta johtavien liikepankkien, mutta myös muiden suuryritysten palkkajohdon holtittomuutta: kehnosti päättynyttä riskinpeluuta, väärin mitoitettuja yrityskauppoja ja koko pankkivetoisen yritystoiminnan heikkouksia.
Toisaalta Nokia oli jo nousemassa konkurssin partaalta maailmanihmeeksi. Tätä nousua innostuttiin pitämään uuden aallon nostattaman omistajuusparadigman hienona esimerkkinä.
Vain ahneet yksityiset omistajat voivat taata yritysten menestyksen, johtava viikkolehti totesi pääkirjoituksessaan kesäkuussa 1994. "Klassisen kapitalismin" mallin mukaisesti ahneet omistajat piiskaavat yritysjohdon korkeiden osinkojen ja kohoavien osakekurssien metsästykseen, lehti päätteli. Kun samalla ´visionäärisiin seikkailubisneksiin ´sortuneet palkkajohtajat on pistetty kuriin ja järjestykseen, kauniit tulokset odottavat vain poimijaansa.
Noin helppoa ja yksinkertaista se voisi olla, jos todellisuus viitsisi taipua kulloistenkin dogmien yksinkertaistuksiin.
Varmasti tällekin yhdelle totuudelle on löydettävissä todisteita yritysten kehityspoluista. Vahva, vakaa ja pitkäjänteisesti sitoutunut omistajuus on epäilemättä yksi peruskivistä lukemattomien yritysten kohdalla.
Pelkkä omistuksen tyyppi ei silti yritysten menestystä selitä. Erikoisen huonosti valittu esimerkki "ahneen omistajan" uskonkappaleen perusteluksi on Nokia.
Nokia on itse asiassa malliesimerkki täysin toisenlaisesta kehityspolusta. Menestyksen takana ovat kaukana historiassa tehdyt valinnat, jotka uudessa tilanteessa ovat tuoneet odottamattoman hyviä tuloksia. Toisaalta takana oli vuosikymmenien kärsivällinen kehitystyö, jota kärsimätön kapitaali ei olisi jaksanut rahoittaa. Nokialle oli myös eduksi, että KOP:n ja SYP:n väliseen kauhun tasapainoon perustunut omistusrakenne selkeytettiin 1990-luvun alussa. Nokian pääomistajat olivat silti tämän jälkeenkin kasvottomia instituutioita.
Itse asiassa yritysten pitkät kehityspolut, historiat, tarjoavat pitäviltä näyttäviä perusteluja lähes kaikenlaisille tulkinnoille. On menestyviä perheyhtiöitä, valtionyhtiöitä, pörssifirmoja, osuusliikkeitä ja instituutioiden tai kansanliikkeiden omistamia yrityksiä.
Heikkoja esityksiä ei vastaavasti selitä omistamisen malli. Kehnosti käymisen takaa löytyvät epäonnen ja sattuman ohella yritysjohdon ja omistajien ryhdittömyys ja aidon sitoutumisen puute. Jälkimmäistä ei luoda vain rahalla ja ahneudella.
Trendikkäät muotivirtaukset ovat siis määritelmällisesti typeriä. Mitä uljaammin liput liehuvat, mitä komeammin soittokunta pauhaa, sitä pitemmän kepin avulla on syytä kosketella liikkeenjohdon tai minkä tahansa muun elämänalueen uutuusoppeja.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.