, Yhdysvallat 2002. Tuotanto: Charles Roven, Richard Suckle. Ohjaus: Raja Gosnell. Käsikirjoitus: James Gunn, Craig Titley - William Hannan ja Joe Barberan hahmojen pohjalta. Kuvaus: David Eggby. Musiikki: David Newman, James Gunn. Näyttelijät: Freddie Prinze jr., Sarah Michelle Gellar, Matthew Lillard, Linda Cardellini, Neil Fanning, Rowan Atkinson. -Formia 1, Star 1.
TV-animaatiotuotannon jättiläisen, Hannan & Barberan vanhat piirrossarjat ovat kokeneet jo useamman kerran onnistuneen uustulemisen näytelmäelokuvamuodossa, trendin aloitti Kiviset ja Soraset 90-luvun puolivälissä. Muutaman vuoden sisälle se on saanut jatko-osan ja valkokankaalle on lanseerattu muitakin nimikkeitä, kuten Josie and the Pussycats (meillä vain videolevityksessä) sekä Scooby-Doo. Kilpailevia yrittäjiä on myös, kuten Casper-sarja.
Yhtä lailla kuin Hannan & Barberan, Scooby-Doota on sanottu tv-tuottaja Fred Silvermanin luomukseksi. Hän halusi yhdistää 60-luvun lopulla televisiossa dominoiviksi nousseisiin suoraviivaisiin toiminta-animaatioihin slapstick-henkistä komediaa. Osaltaan Silvermanin intoa uuteen linjanvetoon siivitti se, että hän pelkäsi tuolloisen supersankariboomin kuivuvan pian kokoon - lyhyellä aikavälillä oikeaksi osoittautunut arvio.
Ahneen ja pelkurimaisen, mutta tiukan paikan tullen luotettavan tanskandogin ja hänen ihmisystäviensä seikkailuja kuvaava sarja ilmestyi ensimmäisen kerran amerikkalaisiin kuvaruutuihin vuonna 1969. Siitä muodostui nopeasti Hannan & Barberan suosituin tuote Kivisten ja Sorasten ohella, sarja on saanut toistakymmentä jatko-osaa ja siitä on tehty muutama pitkä tv-elokuva.
Suomessa Scooby-Doo tunnetaan lähinnä videoiden ja sarjakuvien kautta: hahmolla oli oma lyhytikäinen nimikkolehti, alkujaan se ilmestyi Retun ja kumppanien sivuilla.
Käytännössä kaikki Scooby-Doo -televisioanimaatiot rakentuvat komedian sekä kauhu- ja fantasiaelementtien kohtalaisen onnistuneelle sekoittamiselle, lisäksi takaa-ajoilla on tarinoissa tavallisesti suuri osuus. Viisi kaverusta - koira mukaanluettuna - vetävät mysteerejä ratkovaa firmaa, alkujaan seikkailuissa oli 60-luvun lopun pop-henkistä väritystä. Tapauksille löytyi useimmiten luonnollinen selitys, tarinat etenivät vanhan kauhukomediaperinteen mukaan: esikuviksi käyvät vaikkapa klassiset Bob Hope- sekä Abbott ja Costello -elokuvat.
Tuossa mielessä Gosnellin näytelmäversio tekee oikeutta alkuperäisen piirretyn hengelle erityisesti tarinan alkupuolella. Käsikirjoittajat James Gunn ja Craig Titley ovat samaten pystyneet säilyttämään enimmältä osin keskeisen ihmisnelikon karikatyyrimäiset piirteet, kukin seikkailijanelikosta on erilainen, kaavamaisesti kärjistetty luonne. Ongelmaksi nousee kuitenkin se, ettei koiran, Scooby-Doon perimmäistä viehätystä tavoiteta: mekaanisilla malleilla sekä tietokone- ja nukkeanimaatiolla toteutetussa hahmossa nousee tekniikka päällimmäiseksi.
Ulkoisesti tehostemiesten luoma Scooby-Doo vastaa varsin hyvin animaatioiden antamaa kuvaa. Olihan se jo alkujaan yhdistelmä kahdesta aiemmasta Hannan ja Barberan piirrossarjojen hahmosta, Kivisten ja Sorasten Dinosta sekä Jetsonien Astrosta.
Koiran perimmäinen hyvänahkaisuus ja perustarpeiden alla piilevä luotettavuus jää kuitenkin yrityksestä huolimatta toissijaiseksi: Scoobysta tehdään yksiviivainen hölmöläinen, mitä se ei välttämättä ole. Rankasta teknisestä satsauksesta huolimatta koiran ilmekirjokin, olennainen osa sen viehätystä, jää vaisuksi, jotenkin muovimaiseksi.
Vaikka juoni on samanhenkinen kuin tv-animaatioissa, nilkuttaa Gosnellin elokuvan toteutus varsin pahasti. Leikkaajana aloittanut ohjaaja on keskittynyt töissään etupäässä nuoriso- ja teinielokuviin, niistä hänen parhaimpansa on Drew Barrymore -komedia Pakko olla in. Scooby-Doossa Gosnellilla on ollut käytettävissään suuri budjetti, mutta hän menee läpi mistä aita on matalin. Jos ja kun tarina on lapsellinen ja oikoo loogisuuden mutkia, voisi siitä edestä satsata kerronnan sujuvuuteen: pelkkä itsetarkoituksellinen vauhti ja mesoaminen ei riitä.
Toisaalta käsikirjoittajienkin usko originaalikonseptin toimivuuteen itsessään hiipuu pitkin matkaa, kauhuelementtien osuus voimistuu komedian kustannuksella. Efekteillä pelaaminen korostuu, lainaillaan muun muassa Gremlins- ja Critters -elokuvista. Asiaa yritetään paikata ymppäämällä mukaan alkuperäisen Scooby-Doo -sarjan jatko-osista tuttuja hahmoja, kuten Scrappy-Doo, jolla on varsin huomattava, joskin kovin peruslähtökohdista muokattu, osuus tarinassa.
Vaikka piirroselokuvan uusnostalgia ja -renessanssi on positiivinen asia, jättää Scooby-Doon näytelty versio hailean maun. Hahmon omin alue on kuitenkin animaation puolella, vaikka ottaa niidenkin töiden heikot puolet huomioon.
Gosnellin elokuvassa harmittaa erityisesti brittikoomikko Rowan Atkinsonin ryöstöviljely. Näyttelijässä olisi ainesta paljon enempään ja parempaan, kuin mitä jenkit hänelle antavat tehtäväksi: sen huomasi jo edeltävässä Rottarallissa.
