Kenia on yksi Afrikan avainvaltioista, ja se on nyt vaarassa luisua sisällissotaan. Vain Kenian omat johtajat voivat estää katastrofia toteutumasta, mutta aika on vähissä.
Kenia on maa, joka oli toivo koko maanosalle. Näin kuvaili Afrikan unionin puheenjohtaja Alpha Konare torstaina, kun Afrikan johtajat kokoontuivat huippukokoukseensa Addis Abebaan.
"Jos Kenia palaa, ei huomista enää ole", Konare jatkoi. Mutta Afrikan valtioiden edustajat istuivat kokouksessaan Etiopiassa voimattomina samaan aikaan, kun naapurimaasta kantautui hetki hetkeltä synkempiä uutisia.
YK:n entinen pääsihteeri Kofi Annan oli keskeyttänyt välitysyrityksensä turhana. Perjantaina Keniaan matkusti YK:n nykyinen pääsihteeri Ban Ki-moon. Varoittavista sanoista ja huipputason diplomatiasta ei Nairobissa ole ollut pulaa. Silti mikään ei ole tuntunut tepsivän.
Kenia ei vielä ole mittakaavaltaan Afrikan pahin kriisi, ei alkuunkaan. Darfurissa Sudanin ja Tshadin rajamailla on ollut jo vuosikaudet meneillään äärimmäisen paha inhimillinen katastrofi, jonka lieventymisestä ei vieläkään ole merkkejä. Kongon demokraattisessa tasavallassa olot ovat jatkuvasti viheliäiset.
Silti on painavia näkökulmia, jotka tekevät Afrikan pahimmasta kriisistä puhumisen Kenian yhteydessä aivan oikeutetuksi. Maata on pidetty kohtuullisen vakaana ja toimivana, yhtenä koko Afrikan avainvaltioista. Presidentinvaalien piti osoittaa demokratian vahvuutta. Sen sijaan ne merkitsivätkin lähtölaukausta etnisen väkivallan kierteelle.
Jos ei tuota pahenevaa kierrettä saada pysähtymään, Ruandan kaltaisten hirveyksien toistuminen on täysin mahdollista -- tällä kertaa paljon suuremmassa ja väkirikkaammassa maassa.
Keniassa, kuten monessa muussakin Afrikan maassa, kansanryhmien välit ovat olleet jännitteisiä. Valta on usein keskittynyt yhdelle heimolle; vanhoja vääryyksiä muistetaan vuosikymmeniä, jopa vuosisatoja. Siirtomaa-ajan painolastikin on aina pelissä mukana. Mutta silti meneillään on jotain poikkeuksellista. Ruandassa etnistä väkivaltaa lietsottiin tietoisesti. Keniassa ei samanlaista vihakampanjaa ollut.
Enemmän näyttää siltä, että vaaleihin liittyneet epäselvyydet halvaannuttivat valtion ja sallivat piilevien paineiden päästä pintaan. Taustalta löytyy äärimmäistä köyhyyttä ja kinaa maanomistuksesta -- siis pohjimmiltaan kamppailua niukkenevista resursseista. Kenian talouskasvu on tilastoissa ollut vakuuttavaa, mutta siitä on hyötynyt vain vähemmistö kansasta.
Silti on täysin hyödytöntä juuri nyt akateemisesti ulkoapäin pohdiskella, mitä väkivallan taustalla on. Jos Kenian kansanryhmien välit leimahtavat kokonaan liekkeihin, sitä ei mikään ulkopuolinen väliintulo aikoihin pysäytä. Silloin edessä on vain pakolaisuutta, nälkää ja kärsimystä.
Kylätasolla on aivan yhdentekevää, onko Nairobissa YK:n pääsihteeri puhumassa rauhasta vai ei. Hän ei veitsenheiluttajia pysäytä. Ainoastaan kansallisten johtajien teoilla voi nyt olla jotain vaikutusta, joka pidättelisi väkivaltaa. Tarvitaan sovinnon puhetta radiossa, tarvitaan symbolisia eleitä, ja ennen muuta tarvitaan valtioviisautta.
Sen sijaan vaalien ehdokkaat kinaavat yhä vallasta. Presidentti Mwai Kibaki ja oppositiojohtaja Raila Odinga ottavat hirvittävän vastuun, elleivät pysty sopimaan välejään.
Todellisuus on todennäköisesti jo nyt pahempaa kuin viralliset tiedot kertovat. Tiedonvälitys toimii enää huterasti. Kenian johtajien on ymmärrettävä, mitä on pelissä. Ei heidän oma valta-asemansa, vaan koko maan ja itäisen Afrikan kohtalo.