Naton huippukokous Latviassa järjestettiin Afganistanin varjossa. Poliittisen yhtenäisyyden vakuutuksista huolimatta sotilasliiton tulevaisuutta ratkotaan nyt taistelukentällä.
Euroopan lähihistorian suuren murroksen merkkinä läntisen sotilasliiton Naton huippukokous pidettiin nyt ensimmäistä kertaa entisen Neuvostoliiton maaperällä, Latvian pääkaupungissa Riiassa. Latvialaisille ja muillekin balteille se oli jonkinlainen vakuutus siitä, että länsi ei enää jättäisi heitä yksin.
Mutta historialla on toisinaan myös ironian tajua. Neuvostoliiton hajoamiseen ja Baltian maiden itsenäistymiseen johtanut kehitys juonsi osaltaan juuriaan Afganistanin sodasta, jossa silloinen puna-armeija epäonnistui surkeasti ja palasi verissäpäin takaisin. Nyt Riiassa Naton johtajat puolestaan joutuivat pohtimaan, mitä oikein pitäisi tehdä Afganistanissa, jossa vastarinta on viime ajat vain voimistunut eikä mitään ulospääsyä näy.
Mitään Afganistania isompaa haastetta sotilasliitolla ei sitten kylmän sodan päättymisen ole ollut edessään. Kerran jo vallasta syöstyjen talibanien vastarinta on voimistunut, ja samalla iso osa väestöstä alkaa pitää heitä uskottavampana tulevaisuuden vaihtoehtona kuin läntisiä sotilaita. Naton ja sen kumppanien kuten Suomen pitäisi samaan aikaan pystyä rakentamaan toimivaa yhteiskuntaa ja käymään osissa maata todellista sotaa.
Latviassa testissä oli Naton jäsenmaiden keskinäinen solidaarisuus. Tähän asti vain neljä maata eli Yhdysvallat, Kanada, Britannia ja Hollanti ovat vastanneet varsinaisista taisteluista, muilla on ollut erilaisia pidäkkeitä.
Riiassa sovittiin riittävän sotilasmäärän turvaamisesta Afganistaniin ja joidenkin rajoitusten poistamisesta, mutta esimerkiksi saksalaissotilaiden käyttöä taistelualueella koskevat määritelmät jäivät hyvin tulkinnanvaraisiksi. Tosiasia on, että huippukokouksen jälkeenkin sotilaallisen ja poliittisen tilanteen hankaloituminen Afganistanissa on täysin mahdollista.
Jos Afganistanin tilanne on sotilasliitolle kuolemanvakava, nähtiin Riiassa myös lähes absurdi välinäytös. Ranskan presidentti Jacques Chirac oli saanut päähänsä kutsua Venäjän presidentin Vladimir Putinin käväisemään paikan päällä Chiracin 74-vuotispäivillä.
Syntynyt diplomaattinen sekasorto päättyi kuten arvata saattoi siihen, ettei Putinia Riiassa nähty. Samalla Chirac tuli todistaneeksi, että Ranskan tapainen iso Nato-maa voi sooloilla, miten sattuu.
Putin-episodi kertoo lähinnä Chiracin omasta arvostelukyvystä, mutta myös varsinaisissa poliittisissa asioissa Ranska piti oman päänsä.
Ranskan tiukkuuden takia ei odotettua Suomea, Ruotsia ja kolmea Tyynenmeren alueen maata koskevaa ehdotusta laajennetusta rauhankumppanuudesta kunnolla kuulunut. Vastakkain oli Yhdysvaltain ajama näkemys Natosta globaalina toimijana ja Ranskan johtama linja eurooppalaisesta roolista. Päätösasiakirjassa asia hautautui hyvin epämääräiseen muotoiluun, josta voi tulkita aloitteen etenevän, mutta ei selkeästi.
Lopputulos ja koko Riian kokous kertoo siitä, ettei Nato nykyisellään tiedä, mitä se oikein haluaa. Suomalaiseen Nato-keskusteluun tällä on oma vaikutuksensa, sillä uuden ehdotuksen tuloa pidettiin jokseenkin varmana.
Naton rauhankumppanuusohjelmaa, jossa Suomikin on mukana, päätettiin tarjota muun muassa Serbialle. Näin siitä huolimatta, että Serbia vaikuttaa yhä piilottelevan sotarikollisia ajoilta, jotka päättyivät yhteenottoon Naton kanssa. Ratkaisu oli yllättävä.