Sinä päivänä aurinko paistoi korkealta ja Tainalla oli liikaa sinistä luomiväriä.
Me seisoimme opettajiemme ja vanhempiemme edessä ja hymyilimme kaistapäisen onnellista hymyä hassunkuriset valkoiset hatut päässämme. Äidit katselivat meitä silmät kyynelissä ja ylpeilivät lyyrarivistöillään.
"Hyvät ylioppilaat, tästä se elämä alkaa", lausui rehtori arvokkaalla äänellä, ja me takerruimme hänen lauseeseensa lapsellisen innokkaina. Meillä oli silmissämme suuri tulevaisuus.
Mutta kun Gaudeamus igitur soi, ei tuntunutkaan miltään. Ei tullut kyyneliä, ei edes haikeutta. Tuntui vain tyhjältä.
Lukulomalla olimme tehneet sitä, mitä abiturientit ovat tehneet läpi historian. Olimme valvoneet öitä, tanssineet aamuun, maleksineet kaupungilla, istuneet tunteja merenrannalla ja ajelleet isukkiemme autoista bensatankit tyhjiksi.
Kaikkein eniten olimme kuitenkin lukeneet. Historiaa, psykologiaa,saksaa ja biologiaa. Päälle vähän fysiikan ja matematiikan laskuja, ja sitten taas historiaa.
Meillä oli kunnianhimoa ja halua onnistua. Opettajat olivat meistä ylpeitä, ja me emme tuottaneet heille pettymystä.
Jaakko kirjoitti neljä tai viisi ällää. Me muut vähän vähemmän.
Neljä vuotta on kulunut, ja kaikki todella on muuttunut. Jaakko opiskelee lääkäriksi. Hänestä tulee pirun hyvä lääkäri. Sannalla on kuulemma vauva, ja Joonas lähti sotilaaksi Suomenlinnaan. Maailmakin on hippusen erilainen kuin sinä kirkkaana kesäkuun aamuna. Yhdysvalloilla ei ole enää sotahullua presidenttiä, ja kaikki suomalaiset tietävät, mitä tarkoittaa koulusurma. Eniten olemme muuttuneet me. Silloin kuvittelimme olevamme aikuisia. Nyt tiedämme, ettei aikuisuus ole saavutus vaan matka.
Meidän ystävyytemme piti olla ikuista. Me ajattelimme, ettemme koskaan voisi elää ilman toisiamme. Me olimme siskoja ja veljiä siinä elämän starttiviivalla seisoessamme.
Mutta niin vain on käynyt, että jotkut heistä, jotka kerran olivat vierellämme, ovat nyt toisaalla. Elämä on heitellyt meitä eri suuntiin.
Matkaan kuuluu se, että on kuljettava eteenpäin.
Sinä aamuna neljä vuotta sitten huominen oli sumuisena edessämme.
Nyt kaikki on kirkkaampaa. Nyt me tiedämme, ettei jokaisen ihanan ihmisen ole tarkoituskaan jäädä elämäämme pysyvästi. Jotkut ovat läpikulkumatkalla ja viivähtävät luonamme vain hetken. Heidänkin käyntinsä voi olla merkittävä ja unohtumaton. Koskaan ei voi etukäteen arvata, kuka on se, joka on lähellä jäädäkseen.
Se yksi, joka kerran silitti hiuksia, kun opettaja sai itkemään, pysyy aina sydämessä.