Ranskalaisen laatulehden Le Monden äsken Kalevassa julkaistussa kirjoituksessa oli hätkähdyttävä otsikko: Onko Romania valmis Natoon? Jos on uskominen Naton ulkoministereitä, valmis on paitsi Romania myös Bulgaria. Le Monde raportoi, että Naton arvio oli maille itselleenkin iloinen yllätys.
Suomi olisi teknisesti valmis Natoon vaikka heti, mutta poliittisesti matkaa kylmän sodan juoksuhaudoista ihmisten ilmoille on vielä talsittavana. Romania ja Bulgaria ovat poliittisesti jopa yli-innokkaita, vaikka niiden tekninen valmius on surkea. Naton ulkoministerien yskän ymmärtää katsomalla karttaa; Romanian ja Bulgarian satamat ovat tulevaisuudessa tärkeitä öljynkuljetuksen solmukohtia.
Toukokuun puolivälissä Reykjavikissa pidetyn Naton ulkoministerikokouksen tulokset ovat jääneet Suomessa vaillinaiselle julkiselle huomiolle. Sen sijaan näyttää, että johtavat poliitikot ovat saaneet kokouksesta kunnon taustaselostukset. Näin voi päätellä viime päivien keskustelusta.
Pääministeri Paavo Lipponen (sd.) esitti viikonvaihteessa, että eduskuntaryhmistä koottaisiin laajapohjainen toimikunta esivalmistelemaan seuraavaa, vuonna 2004 annettavaa ulko- ja turvallisuuspoliittista selontekoa. Keskustan väistyvä puheenjohtaja Esko Aho tarttui tarjoukseen tiistaina Helsingin Sanomissa.
Selontekoasiassa on kaksi tasoa. Päällimmäinen on se, pääseekö oppositio mukaan myös varsinaisen selonteon tekoon vai jääkö se hallituksen yksinoikeudeksi. Ottamalla oppositio mukaan hallitus sitoisi sen käsiä myös vaalien jälkeiseen aikaan. Keskusta haluaa turvata, että se pääsisi mukaan Nato-selvityksen tekoon, vaikka se jäisi taas oppositioon.
Syvimmäinen taso on tietysti se, mihin selonteolla pyritään. Selkeitä vaihtoehtoja on kaksi; Suomi joko päättää hakea Naton jäsenyyttä tai pitää kiinni nykyisestä liittoutumattomuuslinjastaan. Se on seuraavan hallituksen ja eduskunnan merkittävin päätös.
Politiikassa ajoitus on tärkeää. Siinä mielessä Lipposen koepallo tuli mielenkiintoiseen saumaan. Suomella on varmaankin melko tarkka käsitys, millaisen laajentumispäätöksen Nato tekee syksyllä Prahan huippukokouksessa. On hyvinkin mahdollista, että kutsu jäsenyysneuvotteluihin käy peräti seitsemälle valtiolle - Virolle, Latvialle, Liettualle, Slovenialle, Slovakialle, Romanialle ja Bulgarialle.
Huomion arvoista on sekin, että Lipponen ylipäätään esitti selonteon esivalmistelua. Kun silloinen ulkomaankauppaministeri Kimmo Sasi (kok.) esitti viime syksynä, että Nato-asiasta pitäisi tehdä jonkinlainen väliselvitys ennen Prahan huippukokousta, pääministeri ärähti.
Nyt pääministerin aikataulu on varhentunut, ei vikkelän Sasin vauhtiin, mutta kuitenkin. Tähän asti Lipponen ja muut avainministerit ovat puhuneet, että arvionnin paikka on vasta selonteossa. Taka-ajatus lienee se, että jos liikkeelle ei lähdetä pian, selonteon laadintaan jäisi eduskuntavaalien jälkeen liian vähän aikaa.
On muitakin kuin sisäpoliittisia syitä. Ensin binladenit iskivät Yhdysvalloissa. Sen jälkeen Nato alkoi kehittyä vauhdilla turvallisuusjärjestön suuntaan. Samaan aikaan Nato ja Venäjä alkoivat lähentyä. Suomen on parhaansa mukaan sovittauduttava muuttuneeseen maailmaan. Kenen joukoissa Suomi seisoo?
On oma kysymyksensä, miltä näyttää se, että Suomi arvioi Nato-kysymystä junassa, jossa todennäköisiä matkakumppaneita ovat esimerkiksi Albania ja Kroatia. Ruotsin ja Itävallan aikeet ovat arvoituksia. Riippuu arviointinäkökulmasta, pitääkö Suomen käyttämää kulkupeliä luoti- vai jälkijunana.
Odotettavissa on tiukkoja kamppailuja. Ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) on tehnyt joka tuutissa selväksi, ettei hän pidä Suomen Nato-jäsenyyttä tarpeellisena. Mutta onhan hänen vaihtelevaisesta mielenlaadustaan tuore esimerkki: keväällä hän kannatti hallituksessa ydinvoimalahakemusta, mutta eduskunnassa hän oli jo vastaan. Aikaa on vielä vaikka mihin.
Viimeisin turvallisuuspoliittinen paini käytiin suhtautumisesta niin sanottuun isäntämaan tukeen (HNS). Kysymys oli siitä, onko Suomi valmis antamaan joitakin lentokenttiä ja satamia Naton käyttöön kriisinhallintaharjoituksissa ja - operaatioissa, kukaties myös todellisissa kriisitilanteissa.
Vastuunalaiset ministerit, Tuomioja ja puolustusministeri Jan-Erik Enestam (r.), jumppasivat HNS-kannanottoa useita kuukausia, syksystä kevättalveen. Kun yhteisymmärrykseen päästiin sitten perjantaina 5. huhtikuuta, tekniset neuvottelut Naton kanssa alkoivat heti seuraavana maanantaina. Läheltä piti, ettei mennyt pitkäksi.
Lipponen ei ollut mukana sisäisissä neuvotteluissa, mutta tuki asiasta tietävien mukaan Enestamia. Presidentin sanotaan olleen välimaastossa. Kamppailu HNS:n hyväksi ratkesi kahteen seikkaan. Ensinnäkään Suomi ei voinut sanoa ei, koska HNS-ajattelu on nivottu osaksi koko EU:n kriisinhallintamekanismia, jossa Suomi on tiiviisti mukana.
Toinen tekijä oli tietojen mukaan se, että Yhdysvallat tiedusteli viime syksynä mahdollisuutta käyttää Suomen infrastruktuuria Afganistaniin suuntauneiden humanitaaristen lentojen välilaskupaikkana. Aiemmin on ollut tiedossa vain Yhdysvaltain esittämä kysely siitä, millä tavalla Suomi päättää ilmatilan avaamisesta. Lopulta Suomen palveluja ei tarvittu. Tämänkin perusteella olisi kuitenkin näyttänyt pahalta, jos Suomi olisi sanonut keväällä kiitos ei Naton tarjoamalle HNS-kumppanuustavoitteelle. Tuomioja taipui.
Suomen turvallisuuspolitiikassa on liikkeellä muutakin. Yhdysvallat voi hyvinkin pian laajentaa eräänlaisen puolustusalan suosituimmuuskohtelun ulottumaan myös Suomeen. Kysymys on niin sanotusta DTSI:stä (Defense Trade Security Initiative).
Yhdysvallat otti Ruotsin DTSI-kumppanikseen kesäkuussa. Sitä ennen kerhoon olivat kelvanneet vain Nato-maat sekä Japani ja Australia. Yhdysvallat höllensi vuonna 2000 lisenssisäännöksiä, jotka rajoittivat sotilasteknologian vientiä. Ruotsi pääsi suppeaan klubiin ensimmäisenä Natoon kuulumattomana eurooppalaisena maana. Suomi on tulossa perässä.