Vasemmistoliiton ohjelmaluonnoksessa komeilevat ne "ismit", joita Suvi-Anne Siimes kavahti. Puolueen käännös takaisin kohti sosialistista ajattelua on huomionarvoinen muutos puoluekentässä.
Suomi on jälleen saamassa avoimesti sosialistisen keskisuuren puolueen. "Aatteellisesti vasemmistoliitto samaistuu sosialistiseen ajatussuuntaan", ilmoitetaan juuri julkistetussa luonnoksessa uudeksi puolueohjelmaksi.
Toki sosialismi tarkoittaa nyt aivan toista kuin vallankumouksen punalippujen heilutusta. Vasemmistoliiton ideologit jakavat teollistumisen jälkeisen historian aatteellisesti kahtia liberalismiin ja sosialismiin, ja näin määritellen puolue tietysti lukee itsensä sosialistiseen ajatteluun.
Näitä määritelmiä ei ollut mukana vuosi sitten julkistetussa ensimmäisessä luonnoksessa. Nyt on. Oululaisen Martti Korhosen johtama vasemmistoliitto hakee jälleen selkänojaa "ismeistä", joita eronnut puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes sanoi kavahtavansa.
Vasemmistoliitto haluaa määritellä itsensä monen poliittisen sukupolven yhteenliittymäksi, jonka haasteena ja rikkautena on "luoda yhteistyön silta erilaisten kokemusten välille". Tämä on melko kaunopuheinen ilmaus sille, että vasemmistoliitossa ja sen edeltäjissä on tavattu kiskoa moneen eri suuntaan yhtä aikaa.
Ohjelmatyö ei liity edessä oleviin vaaleihin. Puolueohjelman laadinta alkoi jo 2004, ja se on määrä hyväksyä kesäkuussa puoluekokouksessa, jossa myös puoluejohto valitaan. Uudistus pantiin siis liikkeelle jo Siimeksen aikana, ja tarpeen siihen näkee jokainen, joka lukee Kuopion puoluekokouksesta 1998 peräisin olevan nykyisen ohjelman. Se muistuttaa enemmän sekavaa esseekirjoitusta kuin aatteellista selkänojaa. Aika on ajanut sen ohi.
Siimes valittiin samassa Kuopion kokouksessa raikkaaksi uudeksi keulakuvaksi. Nyt on nähtävissä, ettei kumpikaan kyennyt puoluetta ohjaamaan ja uudistamaan, ei sen paremmin puheenjohtaja kuin ohjelmakaan. Todellisuus oli jossain muualla.
Kuopiossa Siimeksen pääkilpailijana ollut Martti Korhonen on tunnettu enemmän käytännön miehenä kuin ideologina, mutta tuskin on kuviteltavissa, että sosialismia palauteltaisiin ohjelmaan ilman puoluejohtajan suostumusta. Lopullinen sana asiassa on puoluekokouksella.
Luonnosta sorvanneessa työryhmässä on jopa silmiinpistävän vähän päivänpolitiikasta tuttuja nimiä. Ainoana kansanedustajana mukana ollut Anne Huotari suuntaa hänkin muihin töihin.
Ohjelmaluonnosta on vaikea luonnehtia paluuksi vanhaan. Sen sijaan se on syvä sukellus vasemmalle. Tuloksena on melkoinen määrä ideologista pohdintaa, kun Siimeksen aikaisia arvoja yritetään korvata aatteilla. Puolue ei sosialismillaan vastusta markkinataloutta, mutta kylläkin globaalikapitalismia ja uusliberalismia. Lisäksi ollaan "kolmatta vasemmistoa", joka kehittää myös poliittisen liberalismin vapausaatteita, ja mukana on feminismiä ja ympäristötietoisuutta.
Näin selkeän vasemmistolaista aatteellista pohdintaa ei Suomessa ole nähty aikoihin eduskuntapuolueelta. Eri asia on, mitä ohjelma tarkoittaa selkokielellä ja kiihdyttääkö se vasemmistoliiton hidasta kutistumista. Siimeksen aikaista uudistumisintoa ja vetoa ei ole enää.
Puolueen julkisuuskuvaa ja käsitystä sen linjasta muokkaa myös se, millaiseksi eduskuntaryhmä muodostuu. Vanhan taistolaissiiven vaikutusvalta on vahvistunut Korhosen aikana eikä ryhmä katoa vaaleissa eduskunnasta. Korhosella riittää tasapainoilemista, jos hän jatkaa puheenjohtajana kesän jälkeenkin.