Uusliberalismi saapui Suomeen 30 vuotta sitten lentokoneella Sveitsistä, tyylikkään konsultin hahmossa. Lennolla Genevestä Helsinkiin matkusti sveitsiläinen taloustieteilijä Alexander Swoboda.
Suomen Pankki oli kutsunut Yhdysvalloissa koulutetun, Maailmanpankissa ja Kansainvälisessä valuuttarahastossa IMF:ssä työskennelleen Swobodan arvioimaan, millä tavoin Suomen talous kannattaisi uudistaa.
Jatkuvassa devalvaatiorytkeessä olleen suljetun kansantalouden kilpailukykyä ja ketteryyttä haluttiin kohentaa lisäämällä markkinataloutta.
Yhden konsultin Helsingin-matka ei ollut välitön vallankumous, mutta melkoinen yhteiskunnallinen mullistus siitä lopulta aiheutui.
Swoboda julisti suomalaiselle rahaeliitille, että talouden liberalisointi on vietävä loppuun saakka maksoi mitä maksoi.
Swoboda piirteli taululle klassisen, alun perin 1800-luvulta tutun liberaalin talousteorian mallin. Valtion pitää puuttua talouspolitiikkaan niin vähän kuin mahdollista. Antaa markkinoiden määrätä. Kilpailun on ulotuttava yhteiskunnassa kaikkialle ja oltava täysin vapaata.
Nimi oli enne. Swoboda on puolaa ja tarkoittaa vapautta.
Suomessa hellittiin tuolloin käsitystä, että venäläinen kumousmies Vladimir Lenin antoi hyvää hyvyyttään maallemme itsenäisyyden vuonna 1917.
Yhtä lailla sveitsiläinen talousmies Swoboda tuli antaneeksi maallemme vuonna 1985 uusliberalismin aatteen, jota muun Euroopan tavoin kannatamme.
Talouden vapauttaminen, valtionyhtiöiden yksityistäminen, kilpailutus tai sääntelyn purkaminen normitalkoilla eivät ole sarja viattomia päätöksiä, vaan tehokas 2000-luvun poliittinen ideologia.
Uusliberalismi on aatejärjestelmä, jonka lävitse ihmiset katselevat jokapäiväistä elämäänsä.
Uusliberalismi ei vaadi aatteen palon osoittamista vappumarssilla. Ideologisille isille, Friedrich Hayekille ja Milton Friedmanille, ei tarvitse pystyttää käsiä ojentelevaa patsasta keskusaukioille.
Tämä ideologia toimiimielellään ilman jänisräikän pyöritystä. Sille riittää, että aatepohja on vankka oikeasta paikasta.
Jokainen eduskunnassa säädettävä laki on muovailtu sisällöllisesti vastaamaan uusiliberalismin poliittisia tarpeita. Jokainen Suomen pääpuolueista on käytännöltään uusliberalistinen, myös vasemmisto.
Arkisessa elämässä uusliberalismin aate pilkottaa siellä täällä.
Kirjakaupoissa ei myydä Leninin koottuja, Maon Punaista kirjaa tai Kim Il-sungin Juche-kalenteria. Niiden sijaan parhaille hyllypaikoille on aseteltu kymmeniä erilaisia itsensäkehittämiskirjoja, selviytymisoppaita ja terapiateoksia.
Kirjat opastavat, millä keinoin voin pärjätä paremmin työmarkkinoilla, miten minun kannattaa brändätä itseni ja mitä salaattia tulee syödä, jotta jaksan ruuansulatukseni puolesta painaa pitkää päivää aamusta iltaan.
Harmittomiin itsehoito-oppaisiin on kirjoitettuna aatteen luunkova ydin. Minä.
Uusliberaalissa yhteiskunnassa jokainen yksilö on vastuussa omasta menestyksestään ja epäonnistumisestaan.
Työttömyyden kaltaiset rakenteelliset pulmat on alettu aatteen silmin nähdä pelkästään yksilön henkilökohtaisina puutteina. Kun yksilö parantaa itsensä, yhteiskunnallisia ongelmia ei ole.
Se on tämän päivän marxismi-leninismiä. Toisin kuin itäblokissa vuoteen 1991 kumarrellussa mallissa, viisain kaikista ei ole Puolue vaan Markkinat.
Verrattuna marxismi-leninismiin uusliberalismi on luonut myös paljon todellista hyvää. Kolmella v:llä ilmaistuna vaurautta, vapautta ja vastuuta.
Vielä on kuitenkin testaamatta, miten uusliberalistinen talousaate menestyy syvässä lamassa, jollainen ravistelee perustuksia parhaillaan. Euroopan talouskriisi on osoittanut, etteivät markkinat kykenekään korjaamaan itseään kuten teoreettisesti on mallinnettu.
Apuun on tarvittu vanhaa vihollisaatetta, hyvinvointivaltiota tulonsiirtoineen.