Taloudellisen toiminnan painopiste on kolmen viime vuosikymmenen aikana siirtynyt Atlantilta tuhansia kilometrejä itään päin. Jos maailma saa elää rauhassa, tämä kehitys jatkuu kolmen seuraavankin vuosikymmenen ajan.
Pari vuotta sitten Kiina ohitti Japanin maailman toiseksi suurimpana talousmahtina, kun talouden kokoa mitataan nimellisellä bruttokansantuotteella. Vientiluvuilla mitattuna se on maailman ykkönen.
Vuonna 2008 alkaneen maailmanlaajuisen taantuman aikana taloudellinen kasvu Kiinassa hidastui vaan ei katkennut. Kiina toisin sanoen antoi vetoapua muulle maailmalle, erityisesti muille Aasian maille.
Kiinan kasvua pidettiin yllä mittavalla elvytyksellä. Kiinan osuus koko maailmantalouden kasvusta vuosien 2007–2012 aikana oli reilusti yli puolet, kolme kertaa suurempi kuin Yhdysvaltain osuus. Näin siitä huolimatta, että henkeä kohden laskettu bruttokansantuote on vain kymmenesosa Yhdysvaltojen luvusta.
Kun hintatasoerot otetaan huomioon, Kiinan ostovoimakorjattu bruttokansantuote on noin 9 000 dollaria henkeä kohti. Tällä luvulla se yltää keskiviivan paremmalle puolelle. Se tarkoittaa, että yli puolet maailman maista on Kiinaa köyhempiä.
1980-luvun alussa Kiina kuului kaikkein köyhimpien maiden joukkoon. Tuolloin Kiinan väestöstä noin 800 miljoonaa ihmistä eli absoluuttisessa köyhyydessä, alle 1,25 dollarin päivätuloilla (vuoden 2005 hinnoin).
Nyt näiden rutiköyhien lukumäärä on supistunut alle 200 miljoonaan henkilöön.
Kiinan kehitys on ollut erilaista kuin muissa nousevissa maissa. Muualla absoluuttinen köyhyys ei ole vähentynyt. Intiassa alle 1,25 dollarin päivätuloilla elävien ihmisten lukumäärä on pysynyt muuttumattomana noin 400 miljoonan tasolla. Nopean väestönkasvun vuoksi heidän osuutensa väestöstä on kuitenkin pienentynyt.
Kiinan ja Intian välinen ero on kiinnostava. Molemmissa kasvu on markkinoiden avautumisen jälkeen ollut nopeaa. Markkinatalous on ollut kasvun mahdollistaja. Intiassa on monipuoluejärjestelmään perustuva toimiva demokratia, Kiinassa taas ei.
Demokratian puute ei ole heikentänyt Kiinan taloudellista elinvoimaa. Yksi syy siihen on se, että maan johto on myötäillyt kansalaisten halua vaurastua.
Talouspolitiikka, protektionismi ja yleinen tehottomuus ovat väestönkasvun ohella keskeinen syy sille, miksi demokratia ja markkinatalous eivät ole onnistuneet vähentämään absoluuttista köyhyyttä.
Kiinassa valta on yhden puolueen käsissä. Laajan valtio-omistuksen kautta puolueen vaikutus ulottuu syvälle talouselämän ytimeen. Valtionyhtiöiden merkitys on vuoden 2008 elvytyksen jälkeen entisestään lisääntynyt, kun elvytysrahaa käytettiin massiivisiin perusrakenneinvestointeihin ja valtionyhtiöiden investointeja luototettiin auliisti.
Kiinan kasvustrategia on talousuudistusten alusta pitäen perustunut vientivetoiseen kasvuun. Se on edellyttänyt alhaista kulutusta, jonka vastapainona ovat olleet maan omalla säästämisellä rahoitetut suuret investoinnit. Tämä strategia ei ole poikkeuksellinen Aasiassa. Samalla tavalla toimi aikanaan Japani.
Kasvustrategioilla on oma elinkaarensa. Kiinan kasvumalli on tähän asti toiminut hyvin, mutta sen hintalappu on kallistumassa. Vientiin ja investointeihin perustuva kasvu johtaa aikaa myöten tehottomaan pääoman käyttöön, rasittaa ympäristöä ja tuottaa eriarvoisuutta.
Kiinan johto on jo pitkään puhunut tarpeesta suunnata talouskehitystä pois vientiriippuvuudesta kohti kulutusvetoisuutta. Kulutus lisääntyisi, jos kotitalouksien kannustimet säästämiseen vähenisivät.
Se edellyttäisi sosiaalisten turvaverkkojen rakentamista. Suunnanmuutosta edistäisi myös se, että pk-yrityksillä olisi parempi pääsy luottomarkkinoille. Toistaiseksi suuri osa näistä yrityksistä joutuu turvautumaan tulorahoitukseen tai lainaamaan epävirallisilta luottomarkkinoilta huomattavan korkealla korolla.
Kulutuksen kasvu vaatii sen, että viennin suhteellinen merkitys vähenee. Se puolestaan edellyttää valuuttakurssin vahvistumista tai nykyistä nopeampaa palkkojen nousua. Japani hoiti vastaavan siirtymisen 1960-luvulla inflaatiolla ja sen jälkeen valuutan vahvistumisella. Ennen pitkää sama on
Kiinassakin välttämätöntä, vaikka tällä hetkellä monet vaikutusvaltaiset tahot sitä vastustavat, ei vähiten vientiin keskittyneiden valtionyritysten johto.
Itä- ja Kaakkois-Aasian nousua on lännessä seurattu ihaillen ja samalla huolestuneena. Kiinan ja muiden Aasian nousevien maiden kasvu on avannut uusia liiketoimintamahdollisuuksia amerikkalaisille ja eurooppalaisille yrityksille ja luonut kasvavaa kysyntää näissä maissa valmistetuille tavaroille ja palveluksille. Samalla tuotannon siirtyminen Aasiaan on vienyt työpaikkoja kehittyneistä maista.
Tähän asti taloudellisen toiminnan painopisteen siirtyminen Atlantilta itään päin on lisännyt Aasian nousevien talouksien ja kehittyneiden maiden välistä ulkomaankauppaa. Myös Suomen vienti Kiinaan ja muihin Aasian nouseviin talouksiin on kasvanut kohisten. Se on jo suurempi kuin Suomen vienti Yhdysvaltoihin.
Kehitys on johtanut siihen, että Aasian maiden keskinäinen kaupankäynti kasvaa kaikkein nopeimmin. Se merkitsee sitä, että niiden tuonti kehittyneistä maista kasvaa hitaammin kuin aikaisemmin.
Aasia alkaa tulla toimeen omillaan. Seuraavassa taantumassa Aasian antama vetoapu lännelle voi olla paljon heikompi kuin viimeksi.
Kirjoittaja on johtokunnan neuvonantaja Suomen Pankissa.