Suomen kommunistisen puolueen pitkäaikainen puheenjohtaja ja entinen kansanedustaja Aarne Saarinen kuoli varhain tiistaiaamuna Helsingissä. Hän oli kuollessaan 90-vuotias.
Saarinen syntyi työläisperheeseen Degerbyssä 5 joulukuuta 1913. Omalta isältä opittu kivityömiehen ammatti sai jäädä, kun Saarinen jatkosodan jälkeen kutsuttiin Rakennustyöläisten liiton järjestäjäksi. Ura liitossa eteni puheenjohtajaksi asti. Tältä paikalta hän siirtyi vuonna 1966 johtamaan SKP:tä.
Saarinen nostettiin SKP:n ykköspaikalle ns. uudistusmielisten ehdokkaana. Arvostelu maanalaisuuden kauden leimaamaa ja Moskovassa oppinsa saanutta vanhaa johtoa kohtaan oli kasvanut puolueen piirissä. Vallanvaihtoa ajoivat erityisesti ammattiyhdistysliikkeessä toimivat kommunistit, joiden mielestä Leninin ja Marxin opit eivät yksin riitä ja puoluetyöhön tarvitaan realistisempaa käsitystä suomalaisesta yhteiskunnasta.
Saarisen valinta oli yksimielinen, mutta sopu osoittautui nopeasti harhaksi. Neuvostopanssarien tunkeutuminen Prahaan elokuussa 1968 kärjisti lisää tunnelmia, kun Saarinen ja muu puoluejohdon enemmistö eivät suostuneet tukemaan Moskovan tovereiden menettelyä.
Seuraavassa puoluekokouksessa vuonna 1969 vähemmistö marssi ulos, ja puolueen repeäminen kahtia oli tosiasia. SKP:n muodollinen yhtenäisyys pelastettiin silloin ja monta kertaa sen jälkeen ns. osapuolisopimuksilla, joissa kätilönä askaroi Neuvostoliiton kommunistinen puolue NKP.
"Nöyryyttävä ja masentava tilanne"
Sopimuksilla estettiin SKP:n hajoaminen, mutta samalla koko puolue halvaantui. Saarinen sai usein tuntea nahoissaan puoluevähemmistöä tukevan NKP:n painostuksen. Hän myönsi myöhemmin, että tilanne oli usein nöyryyttävä ja mieltä masentava.
Saarisen "pitkää marssia" eivät kaikki puolue-enemmistön piirissä sulattaneet, ja arvostelu voimistui 1980-luvulle tultaessa. Riitelyyn eniten kyllästyneet vaativat pesäeron tekemistä vähemmistöön. Tämä olisi todennäköisesti johtanut SKP:n suhteiden katkeamiseen NKP:n kanssa, ja Saariselle se oli niissä oloissa mahdoton ajatus.
Saarinen luopui SKP:n johtamisesta vuonna 1982 ja jätti samana vuonna myös eduskunnan, jossa hän oli istunut yhtä kautta lukuun ottamatta vuodesta 1962. Yhteiskunnalliseen keskusteluun Saarinen osallistui vielä monet vuodet ahkerasti lehtien palstoilla.
"Olin sokea ja puolisokea"
Neuvostoliiton ja NKP:n romahdusta Saarinen seurasi ristiriitaisin tunnoin.
"Tiedän olleeni sokea ja puolisokea", hän tunnusti vuonna 1995 muistelmakirjassaan Kivimies (toim. Pentti Peltoniemi).
Kommunistiksi Saarinen ei enää tahtonut kutsua itseään, "koska nimitys liittyy liian läheisesti NKP:hen ja sen toteuttamaan neuvostojärjestelmään". Usko aatteeseen ei silti mennyt, "sosialisti" hän halusi olla edelleen.
Saarinen tunnettiin jäyhänoloisena ja verkkaisesti puhuvana. Hän uppoutui mielellään filosofoimaan maailman menoa ja pienen ihmisen paikkaa siinä. Hän jaksoi uskoa ihmisen kykyyn oppia ja kehittyä niin, että eräänä päivänä toisten järjetön tappaminen voisi loppua.
