Toisen maailmansodan loputtua äärivasemmisto pääsi taas ääneen pysyteltyään kolmisenkymmentä vuotta sivussa suomalaisesta poliittisesta keskustelusta. Se kritisoi voimakkaasti koululaitosta, jonka nähtiin ilmentävän fasistisuutta, vanhoillisuutta, ahdasmielisyyttä ja venäläisvihamielisyyttä.
Keskeinen termi uudistuskeskustelussa oli demokratisoiminen. "Sodan jälkeisessä Suomessa tuota sanaa käytettiin lyömäaseena, samoin sanaa epädemokraattinen. Usein vaadittiin koululaitoksen demokratisoimista, mutta ei perusteltu, mitä käytännössä olisi pitänyt muuttaa", sanoo Helsingin yliopiston kasvatuksen historian dosentti Jukka Rantala. Hänen väitöskirjansa Sopimaton lasten kasvattajaksi!: Opettajiin kohdistuneet poliittiset puhdistuspyrkimykset Suomessa 1944-1948 julkaistiin vuonna 1997.
Rantalan mukaan äärivasemmisto halusi sodan jälkeen muuttaa opetuksen hengen työväenliikkeen arvojen mukaiseksi. Työväestön lasten opintien katsottiin olevan vaikeampi kuin ylempien yhteiskuntaluokkien jälkikasvulla. Kritiikin takana olivat SKDL, sosiaalidemokraattien vasemmistosiipi, Suomen Kommunistinen puolue ja Suomi-Neuvostoliitto-seura.
Pikainen oppi-
kirjojen tarkastus
Valtioneuvosto asetti joulukuussa 1944 asiantuntijakomitean, jonka tehtävänä oli tarkastaa kansa- ja oppikouluissa sekä seminaareissa käytössä olleita oppikirjoja.
Toimikunnan tuli etsiä kirjat, joissa annettiin erheellisiä tietoja ulkomaiden oloista tai jotka muuten saattaisivat vahingoittaa Suomen suhteita ulkovaltoihin.
Toimikunnan jäseniksi valittiin Yhteiskunnallisen korkeakoulun rehtori Yrjö Ruutu, kasvatusopin professori Karl Bruhn, maisteri Arne Waronen ja L. Arvi P. Poijärvi, joka toimi kouluhallituksen johtajana, kunnes joutui poliittisista syistä eroamaan.
Toimikunta kävi kirjat läpi muutaman kuukauden aikana, sillä oppimateriaali haluttiin uudistaa jo ennen uuden lukukauden alkua. Tarkastuksen kohteeksi joutuivat biologian, maantiedon, historian, äidinkielen ja matematiikan kirjat.
"Tarkastus jäi hyvin pinnalliseksi. Se tehtiin nopeasti ja kunkin kirjan tarkasti vain yksi henkilö. Tärkeintä oli siivota kirjoista pois Neuvostoliiton vastaiset kohdat", Rantala kertoo.
Osa komitean kirjoista kiellettiin ja osaan oli tehtävä muutoksia. Esimerkiksi maininnat lotta- ja suojeluskuntajärjestöistä tai tekstinpätkät tyyliin "Nyt seurasi Venäjällä kauhea sekasorron ja hirmuvallan aika, joka on jatkunut meidän päiviimme asti" oli poistettava.
Silti kiellettyjäkin kirjoja käytettiin edelleen opetuksessa. "Paperista oli pulaa, joten kirjoja ei pystytty noin vaan uudistamaan. Korjauksia tehtiin yliviivaamalla sopimattomia kohtia tai liimaamalla sivuja yhteen. Se oli tietenkin omiaan herättämään oppilaiden kiinnostusta juuri näihin asioihin", Rantala huomauttaa.
Rantalan mukaan ei ole varmaa tietoa siitä, lähtikö kirjatarkastuksen aloite Suomen äärivasemmistolta vai Neuvostoliitolta. Sota muutti henkistä ilmapiiriä Suomessa.
"Neuvostoliiton tahdon huomioiminen leimasi koko yhteiskuntaa, enemmän kuin itänaapuri itse vaatikaan. Siihen oli helppoa vedota." Oppikirjauudistus oli nopea keino tehdä jotakin suomalaisen koululaitoksen muuttamiseksi. Opettajakuntaa olisi ollut vaikea ryhtyä kasvattamaan uudelleen. Kirjatarkastuksen tuloksia päästiin sen sijaan esittelemään Neuvostoliitolle varsin pian.
"Oppikirjoja uudistettiin toisen maailmansodan jälkeen myös muissa Euroopan maissa. Esimerkiksi Saksassa kiellettiin kaikki aiemmin käytetty oppimateriaali. Tarkastukset eivät koskeneet pelkästään kouluja, Suomessa tehtiin samanaikaisesti puhdistuksia yleisissä kirjastoissa. Niissä pyrittiin seulomaan pois Neuvostoliiton vastaiset kirjat." Rantalan mielestä äärivasemmiston kritiikkiin ei ollut juurikaan aihetta
Suomen koululaitoksessa. Kouluhallitus oli estänyt äärioikeistolaisuuden tulon koululaitokseen1920- ja 1930-luvuilla. Joitakin poikkeustapauksia saattoi olla, mutta yleisesti ottaen opettajakuntaa ei voinut pitää fasistisena.
Tarkastuksia jo
ennen sotaa
Oppikirjojen tarkastus vuonna 1945 ei ollut ensimmäinen kerta, kun suomalaisia koulukirjoja käytiin läpi. Pohjoismaat aloittivat kirjojen arvioinnin ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Suomessa sisältöä kontrolloitiin vuodesta 1928 lähtien.
Kouluhallitus hyväksyi kirjat ja niiden tasoon oltiin ilmeisen tyytyväisiä, sillä hylkäävät päätökset olivat hyvin harvinaisia. Pohjola-Norden ehdotti Kansainliitolle oppikirjojen sisällön tarkkailua vuonna 1925. Seitsemän vuotta myöhemmin Pohjoismaat perustivat yhteisen komitean tarkistamaan historian ja maantiedon opetuksessa käytettäviä kirjoja.
Kukin maa hyväksyi kirjat ensin itsenäisesti, minkä jälkeen hyväksytyt kirjat lähetettiin vielä pohjoismaisen komitean arvioitaviksi. Jäsenmaat näkivät komitean lähinnä mahdollisuutena valvoa omia etujaan. Huomautettavaa löytyi lähinnä silloin, kun jokin maa koki oman maansa osuuden liian vähäiseksi muiden Pohjoismaiden oppikirjoissa.
"Oppikirjojen kontrollointi on vaihdellut maittain paljon. Ratkaisevaa on ollut kouluhallinnon keskusjohtoisuus. Mitä keskusjohtoisempikouluhallinto, sitä enemmän opetusta ja oppimateriaaleja on valvottu", Rantala selittää.
Kritiikkiä koko koululaitokselle
Äärivasemmisto ei ottanut hampaisiinsa pelkästään oppimateriaalia, vaan koulujärjestelmä, opetussuunnitelmat ja opettajakunta joutuivat yhtä lailla arvostelun kohteeksi. Kouluhallituksen johtopaikat jaettiin uudella tavalla. Yrjö Ruutu tuli Poijärven tilalle johtajaksi. Opetusministeriksi valittiin Johan Helo. He olivat vasemmistolaisten uudistuspyrkimysten ajajina keskeisiä henkilöitä.
"Äärivasemmisto osasi hyödyntää lehdistöä lietsoessaan puhdistusintoa. Keskustelu näkyi myös eduskunnassa. Siinä käytettiin vahvaa kieltä ja eriäviä mielipiteitä oli vaikea esittää", Rantala sanoo. Opettajien joukosta haluttiin kitkeä se osa, jonka äärivasemmisto näki liian oikeistolaisena ja taantumuksellisena.
Opettajakunnan puhdistus poliittisin perustein ei onnistunut virkamieslain turvin. Sopimattomina pidettyjä opettajia yritettiin painostaa eroamaan itse.
Suuria muutoksia peruskoulun myötä
Poliittisten puhdistuspyrkimysten velloessa kiivaimmillaan vasemmistolaisten silmissä epäsopivaa opettajaa saatettiin haukkua julkisesti. Erityisesti pienillä paikkakunnilla parjattu opettaja joutui helposti sosiaalisesti syrjään.
"Monet opettajat pelkäsivät tällaista kielteistä huomiota ja varoivat antamasta aihetta epäilyille. Tutkimusta tehdessäni huomasin, etteivät nämä asiat ole vieläkään unohtuneet, vaikka tapahtumista on kulunut yli viisikymmentä vuotta."
Opettajat eivät yleensä lähteneet äärivasemmistolaiseen kritiikkiin mukaan. Myös kouluhallituksen virkakunta oli eri linjoilla kuin sen pääjohto. "Tästä syystä uudistuksia ei juurikaan saatu aikaan koululaitoksessa. Jo 1950-luvulla keskustelu oli hiljentynyt ja koulumaailma oli palannut pitkälti entiselleen", Rantala kiteyttää.
Oppikirjoissa tapahtui merkittävä muutos vasta 1970-luvun alussa, jolloin peruskouluun siirtyminen loi tarpeen uudenlaiselle oppimateriaalille. Siihen asti Suomen kouluissa käytettiin yleisesti aiempia kirjoja, joista monet olivat peräisin sotaa edeltäneeltä ajalta.
"Äärivasemmisto kyllä kritisoi ja tarkasti koulukirjoja, mutta ei laatinut uutta materiaalia. Heidän keskuudessaan ei ollut kovin paljoa kasvatuksen ammattilaisia. Ne harvat ammattilaisetkin keskittyivät koulujärjestelmän uudistuspyrkimyksiin, ei heillä ollut enää aikaa tehdä oppikirjoja."
