Kimi Räikkösestä tuli voitol-laan maailman tämän hetken tunnetuin suomalainen. For-mulakisat ovat äärimmäistä teknourheilua, jonka suosiota skandaalit eivät näytä heilut-
tavan.
Suomi havahtui sunnuntai-iltana urheilu-uutiseen, jonka monet varmasti muistavat loppuikänsä. Kimi Räikkönen nousi Formula-ykkösten maailmanmestariksi kauden viimeisessä Sao Paulon osakilpailussa, vaikka mahdollisuudet siihen näyttivät etukäteen hyvin pieniltä. Äkkiä käsillä oli juuri sitä dramatiikkaa, johon kiteytyy urheilun koko kiehtovuus.
Jo seuraavana yönä ja maanantaina osoittautui kuitenkin, että formulamaailma on entisellään. Valitukset, protestit ja tekniikkaan liittyvät epäselvyydet nousivat ainakin tilapäisesti varjostamaan Brasilian osakilpailun lopputulosta ja sen myötä Räikkösen maailmanmestaruutta. Lopullinen ratkaisu siirtyi kilparadoilta tuomaristolle.
Kilpailun jälkeinen hämminki ei ole sinänsä ihme. Missään muussa urheilulajissa ei liiku yhtä suuria rahasummia eikä mikään muu ole puitteiltaan yhtä suureellista. Puhuminen "formulasirkuksesta" on täysin oikeutettua.
F1-kilpailujen kiehtovuus on helppo ymmärtää. Maailman nopeimmat autot ja rämäpäiset kuljettajat ottavat mittaa toisistaan. Laji tarjoaa dramatiikkaa ja jännitystä, ja osakilpailut vaeltavat mantereelta toiselle aidon globaalisti.
Samat syyt, jotka tekevät lajista kiehtovan, tekevät siitä samalla monen silmissä helpon syntipukin. Ei ole toista urheilutapahtumaa, joka olisi yhtä lailla läpeensä kaupallinen ja ekologisesti kyseenalainen. Todellisuudessa tämäkin ristiriita taitaa lopulta pelata vain formulakisojen pussiin. Ainakin tähän asti lajin suosio ja huomioarvo ovat olleet ylittämättömiä.
Suurin uhka uskottavuudelle onkin syntynyt lajin itsensä sisältä: panokset ovat nousseet jo liian koviksi. McLaren-tallin tällä kaudella saama iso rangaistus Ferrariin kohdistuneesta vakoilusta on tästä hyvä esimerkki. Kilparadat ja varikot muistuttavat jo pikemminkin kilpavarustelua, jossa keinoja ei kaihdeta ja jossa lajin oman itsesäätelyn tehokkuutta voi syystä kyseenalaistaa.
Mestaruudet ovat viime vuodet olleet kahden tallin kauppa, ja vain muutama muu talli voi satunnaisesti pärjätä Ferrarin ja McLarenin rinnalla. Tässäkin formulat ovat urheilulajina oma lukunsa. Vastakkain ovat ennen muuta yhtiöt, eivät seurat, yksilöt tai maajoukkueet. Tietysti kuljettajien taito ratkaisee, mutta hyväkin kuljettaja kehnossa tallissa on vailla mahdollisuuksia. Yhtiöt eivät silti sijoittaisi lajiin valtavia pääomia, ellei sitä koettaisi kannattavaksi toiminnaksi. Mielikuvien rakentaminen on kovaa peliä kuten Brasilian kisan jälkipuinti osoittaa.
Suomalaisille tämä laji on maailmalla aina vain tehokkaampaa pr-työtä. Maailmanmainetta on saavutettu ilman, että valtiovallan tai urheilujärjestöjen olisi tarvinnut panna tikkua ristiin asian hyväksi. Keke Rosberg, Mika Häkkinen ja Kimi Räikkönen ovat nousseet maailmanmestariksi asti yksinomaan oman lahjakkuutensa ja kunnianhimonsa avulla. Tämän kauden tulokas Heikki Kovalainen on hänkin tästä hyvä esimerkki: kukaan ei käy hakemassa formulakuskia Suomussalmelta maailmalle, vaan sinne on mentävä itse. Merkitystä on yksilöllä, ei hänen taustallaan.
Toki aiempi suomalainen menestys lajissa on tarjonnut esikuvia ja näyttänyt, että kaikki on täälläkin mahdollista. Suomen edustus formulamaailmassa on väkilukuun nähden todella huima, vaikka kansainvälisiä ratoja ei ole kotimaassa tarjolla. Sellaisia ei ainakaan tähän hätään edes tarvita.