Nykytaiteilijoita on usein vaikea sulloa olemassaoleviin lokeroihin. Yhdysvaltalaisen Christian Marclayn (s. 1955) kohdalla yritys on tavallistakin hankalampi.
Marclay on jo pitkään ollut kulttinimi, mutta hänet tunnetaan pikemminkin kokeellisena musiikintekijänä ja DJ:nä kuin kuvataiteilijana. Marclayn tuotoksiin on 1980-luvulta saakka törmännyt siellä täällä, mutta kokoava esitys on puuttunut.
Los Angelesin arvostettu UCLA Hammer taidemuseo on nyt koonnut palaset yhteen mittavaksi retrospektiiviksi, joka lähtee myös kiertämään maailmaa.
Museon pääkuraattorin Russell Fergusonin ideoima tapahtuma nostaa Marclayn hänelle kuuluvalle paikalle nykytaiteilijoiden eturiviin. Marclayn tuotannolle ominaisista mitä erilaisimmista aineksista suodattuu kokonaisuus, joka heijastelee viime vuosikymmenien media- ja popkulttuuria särmikkäällä ja monitulkintaisella tavalla.
Punkinkin merkkaama punainen lanka
Marclayn tuotannon läpi kulkeva punainen lanka on äänen ja kuvan moninaisten suhteiden tutkiskeleminen. Toisin kuin Kandinskyn, Kokoschkan tai Schönbergin tapaiset 1900-luvun alkupuolen modernistit, Marclay ei ole saanut inspiraatiotaan synestesiasta, kosmisesta ja mystisestä kuvan ja äänen vastaavuuden kokemuksesta. Marclayn näkemys on yhteiskunnallisempi, popin, punkin ja kaikkialle tunkevan mediakulttuurin läpäisemä.
Marclayn näkemyksessä äänet kytkeytyvät nykykulttuurissa lähes aina kuvallisiin representaatioihin, jotka vaikuttavat kuulemaamme ja ohjaavat musiikkikokemuksiamme haluttuihin suuntiin. Tuttuja esimerkkejä tästä ovat äänilevyjen kannet, konserttijulisteet ja musiikkivideot.
Mutta vaikka kuuntelukokemuksia voidaan ohjailla kuvallisten viitteiden avulla, äänen muuntaminen kuvaksi on ongelmallisempi asia. Marclayta kiehtookin paitsi kuvan ja äänen alituinen yhteiselo, mutta myös näiden samanaikainen yhteismitattomuus. Kuvan ja äänen välillä on kuilu.
Taiteilijan rakkain materiaali vinyyli-LP
Niin muusikkona kuin kuvataiteilijana Marclayta voisi luonnehtia "mega-miksaajaksi". Hänen taiteensa elementtejä ovat entuudestaan olemassaolevat äänet, kuvat ja esineet, joita hän muuntelee ja sekoittaa keskenään yllättävillä tavoilla.
Marclayn rakkain materiaali on nyt jo käytöstä poistunut vinyylinen LP-levy. Varsinkin 80-luvun töissään Marclay käsitteli sekä älppäreitä että niiden pahvikuoria mitä moninaisimmilla tavoilla. Hän naarmutti, maalasi, särki ja kokosi uudelleen itse levyjä, ja rakensi niiden koteloista humoristisia, usein irvokkaita kollaaseja.
Nyt nähtynä näissä töissä voi tuntua nostalgisen 80-lukulainen sivumaku, tulkitsevathan ne mediakulttuuria, jota ei ainakaan tässä muodossa ole enää olemassa. Ne ovat tavallaan myös postmodernismin sankariajan kiteytymiä, joskin kriitikko Douglas Kahn on yrittänyt todistella, että Marclayn kollaasit ovat pinnan leikillisyydestään huolimatta merkityksiltään tarkkaa harkittuja. Niitä voi "lukea", ei pelkästään ihastella.
Toisaalta Marclay on myös antanut panoksen vinyylilevyn uudelleen keksimiseen, sen muuttamiseen äänen tallennus- ja toistovälineestä musiikki-instrumentiksi, luovan ilmaisun välikappaleeksi.
Marclay ryhtyi ensimmäisten joukossa "pyörittämään" ja naarmuttamaan levyjä performansseissaan ja konserteissaan 80-luvun alussa. Hän tuotti muiden tekemien levytysten pohjalta uutta, omaperäistä äänitaidetta, vaikka ei osannut itse soittaa mitään perinteistä musiikki-instrumenttia.
Samalla linjalla ovat jatkaneet lukemattomat hip hop- ja tekno-DJ:t kuten myös D.J. Spookyn tapaiset nuoremmat mixed media -artistit. Näistä monet tunnustavat Marclayn esikuvakseen. Marclay itse on vuosien ajan ollut keskeinen hahmo New Yorkin avantgarde-musiikin piireissä. Hänen yhteistyökumppaneihinsa ovat kuuluneet mm. John Zorn, Sonic Youth, Merce Cunningham, Elliott Sharp ja Kronos-kvartetti.
Levykansista
kummiin soittimiin
Vastakohtana Marclayn performansseille monet tämän töistä kuvataiteilijana ovat äänettömiä - ääni on teoksissa läsnä implisiittisesti, ei konkreettisesti.
Teos Sound of Silence (1988) on selvää käsitetaidetta: Marclay on yksinkertaisesti raamittanut kuvan Simon & Garfunkelin kuuluisasta single-levystä Sounds of Silence. Sen tutun melodian tuottaa katsoja omassa tajunnassaan.
Levynkansi-kollaaseissaan Marclay tutkiskelee musiikkiin liitettyjä kuvallisia representaatioita. Teoksen Diktaattorit Marclay on koostanut suuresta määrästä konserttimusiikkilevyjen kansia, joista jokaisessa nähdään kapellimestari tahtipuikko kohollaan. Konserttimusiikki-instituutio tarjoaa lähtökohdan yhteiskunnallisten kytkentöjen pohtimiseen. Aitiopaikalla ei ole sattumalta natsi-sympatioistaan tunnettu Herbert von Karajan; teos antaa hänen viittaukselleen toisen tulkinnan.
Marclayn viime vuosien merkkiteoksiin kuuluu sarja muunneltuja, mahdottomia musiikki-instrumentteja. Monen metrin korkuinen rumpusetti kelpaisi vain jättiläiselle, kuten myös valtavan leveillä palkeilla varustettu haitari.
Soittajan palli on kietoutunut yhteen käyrätorven kanssa. Näitä teoksia voisi erehtyä pitämään pelkkinä nokkelan absurdeina taide-kepposina. Niiden laajemmat ulottuvuudet kuitenkin käyvät ilmi kun teokset sijoittaa Marclayn tuotannon kokonaisuuteen.
Keskeinen vaikute on poptaide, varsinkin Richard Hamilton, jonka kuuluisaa Beatlesin valkoisen tupla-albumin kantta (1968) Marclay on muunnellut omissa töissään. Ehkä tärkeimmät viitekohdat ovat kuitenkin Marcel Duchamp ja John Cage, joita voi halutessaan pitää niin mediataiteen kuin käsitetaiteen lähtökohtina.
Edelliseen viittaavat Marclayn monimieliset ready made -esineet, kuten Beatlesin koko tuotannon sisältävästä ääninauhasta punottu tyyny. Cagelta lienee peräisin Marclayn kiinnostus ääneen sen kaikissa ilmenemismuodoissa, myös hiljaisuutena.
Rääkätty kitara klassikko jo syntyessään
Marclayn ensimmäinen retrospektiivi osuu hyvään ajankohtaan, sillä taiteilija elää parhaillaan keskellä vahvaa luomiskautta. Toisin kuin usein aikaisemmin, uusissa videoteoksissa ääni ja kuva eivät ole toisistaan irrallaan, vaan sulautuvat yhteen. Guitar Dragia (2000) luonnehtisi mielellään klassikoksi jo syntyessään. Siinä vahvistimeen kytkettyä Fender Stratocaster -sähkökitaraa retuutetaan narusta kuorma-auton perässä pitkin Texasin maanteitä ja peltoja.
Teosta voi lukea monella tavalla. John Cagen tapaan Marclay on keksinyt keinon tuottaa tutusta musiikki-instrumentista ääntä oudolla tavalla.
Toisaalta kitaran rääkkääminen tuo mieleen Jimi Hendrixin, Pete Townshendin ja punk-muusikoiden destruktiiviset esitykset, joissa kitaroita poltettiin "elävältä" tai hakattiin kappaleiksi. Taustalla on myös viittaus Texasin rotuväkivaltaan, James Byrd -nimisen henkilön murhaamiseen vastaavalla tavalla vuonna 1998.
Marclayn toistaiseksi suurisuuntaisin luomus on Video Quartet (2002). Neljälle rinnakkaiselle valkokankaalle projisoidaan DVD-levyiltä kuva- ja äänikollaasi, jonka Marclay on koostanut sadoista vanhoista elokuvista otetuista katkelmista. Niissä soitetaan musiikkia, tai tuotetaan ääntä muilla keinoin. Marclay on koostanut sekalaisista aineksista suorastaan sinfonisen kokonaisuuden.
Kuten "mega-miksaajalta" sopii odottaakin, teoksesta voi nauttia joko silmät auki tai kiinni. Äänimaisema liittyy kuviin, mutta toimii myös erikseen, vapautettuna visuaalisuuden pakkopaidasta.
Kirjoittaja toimii professorina Kalifornian yliopistossa Los Angelesissa (UCLA), muotoilun ja mediataiteen laitoksella.