Eu-vaalit olivat ja menivät.
Heikko äänestysaktiivisuus ja vaalien tulos kertovat siitä, että poliittisella muutoksella koko Euroopassa on kiire.
Nyt ihmisten tyytymättömyys kanavoituu ääriryhmien esille nousuun ja radikaaleihin ajatuksiin muun muassa maahanmuuton ja vapaan liikkuvuuden suhteen.
Vihapuheelle ja ihmisten lokeroimisella kelpoihin ja epäkelpoihin ei pidä antaa yhtään enempää tilaa mitä se jo nyt on saanut. Ongelmat ovat ongelmia, mutta vihan ja raivon lietsonnalla niistä ei yksikään ratkea.
Eivät talouskriisit eivätkä maahanmuuttoon liittyvät ongelmat.
Ihmiset ovat tyytymättömiä. Se on fakta, joka on otettava vakavasti.
Jos yli neljännes eurooppalaisista on vailla työtä ja toimeentuloa ja sitä kautta ilman mitään järkevää tulevaisuuden näkymää, olisi ihme, ellei se näkyisi vaalituloksissa.
Siksi tuloksen kanssa ei kannata kikkailla.
Vaalituloksia märehtiessä jokaisen itseään kunnioittavan poliitikon on syytä pohtia perusasioita.
Miksi politiikkaa tehdään? Kumpi on tärkeämpää: valovoimaiset yksilölliset menestystarinat vai se, että kansa voi hyvin? Vieläkö löytyy ideologista paloa tehdä maailmasta parempi, johon politiikka on yksi oiva työkalu.
Yhtä tärkeää on kysyä ovatko Eurooppa ja sen eurooppalaiset yhteiskunnat ihmistä varten vai poliittisia ja taloudellisia rakennelmia varten, joiden pyörteessä jo valmiiksi hyvinvoivat ja menestyvät ihmiset pärjäävät?
Riittääkö taitoa ja sinnikkyyttä muuttaa järjestelmää siten, etteivät ihmiset jää sen rattaisiin ja tallaudu henkihieveriin?
Monet katsovat, ettei äänestämällä voi vaikuttaa yhtään mihinkään.
Sanotaan, ettei poliittisesta puheesta ymmärrä mitään. Vain vaalien ajaksi kirkastetaan parit, kolmet vaalilauseet, joita voidaan toistaa turuilla ja toreilla.
Pinnallisia iskulauseita, joilla äänestäjä on helppo hurmata.
Poliitikkojen uskottavuus on kokenut niin suuren kolauksen, ettei heille haluta antaa yhtään ääntä. Eikä niiden puheistakaan ota Erkkikään selvää. Puhuvat mustan valkoiseksi ja päin vastoin.
Kaikki syyt jättää äänestämättä ovat yhtä oikeita tai vääriä.
Turhautumisen ymmärtää, ja senkin, että usko politiikkaan on mennyt. Tästä huolimatta äänestämättömyyttä on joskus vaikea ymmärtää.
Maanantain Kalevassa (26.5.) donetskilainen nainen Natalia Krasova kertoo purskahtaneensa itkuun, kun hän ei voinut äänestää. Ei, vaikka miten olisi halunnut.
Samassa jutussa kerrottiin, kuinka vaalipaikoille tulleita ihmisiä käännytettiin pois. Ihmiset eivät saaneet käyttää sitä ainoaa keinoa, jolla he haluaisivat asioiden muuttuvan. He eivät voineet äänestää.
Ja samaan aikaan, saman lehden vaaliuutisissa todettiin moneen kertaan, että EU-vaaleissa äänestysprosentti Suomessa oli 40,9. Koko EU:ssa reilut 43 prosenttia.
Oli äänestysprosentti odotettu tai ei, ristiriita näiden kahden maailman välillä on valtava.
Äänioikeus ja vaalisalaisuus ovat asioita, jotka eivät ole itseään selviä. Ne ovat historian saatossa tulleita oikeuksia, joista kannattaa pitää kiinni ja joita kannattaa vaalia.
Äänestäminen on yksi harvoista asioista, jolla voi edes yrittää vaikuttaa johonkin. Toinen vaihtoehto on lähteä itse mukaan. Vaikuttamaan ja rakentamaan maailmaa, jonka itse kokee hyväksi.
Kaksi tietä, joissa maaliin päästään verkkaisesti ja monen mutkan kautta, jos aina sittenkään. Siltikin demokraattisessa yhteiskunnassa muutos on mahdollista.
Joskus vain yhtä ääntä käyttämällä.
Kolumni