Aki Kanerva myöntää, ettei hän uskonut vielä viisi kuukautta sitten, että eletunnistuksen ja musiikkisynteesin yhdistävästä ilmakitarasovelluksesta voisi tulla leivän lähde ja yrityksen ydin.
Viisi vuotta sitten asiasta ei vielä edes haaveiltu. Soivan ilmakitaran rakentaminen lähti liikkeelle vuonna 2001 yliopistojen välisestä Alma-tutkimusprojektista, jossa oli mukana myös teknillinen korkeakoulu ja yksi ilmakitaran kehittäjistä Teemu Mäki-Patola. Mukana olevat yliopistot kehittivät fysikaalisia äänimalleja ja teknillisen korkeakoulun multimedialaboratorio käyttöliittymiä näille äänimalleille.
"Ilmakitaran ensimmäinen prototyyppi valmistui kesällä 2003. Siinä oli yksi ainoa kieli, joka kuulosti vain lievästi nailonkitaralta. Mutta käyttöliittymä oli jo riittävän hyvä, jotta siitä tajusi, että kyse on ilmakitarasta ja sen soittaminen on hauskaa", Kanerva kertoo.
Kanerva ja Juha Laitinen liittyivät Alma-projektiin vuonna 2004.
"Kuulimme, että Almassa oli kyse uudesta musiikin käyttöliittymästä tutkivasta projektista, joka kuulosti mielenkiintoiselta. Lähdimme Juhan kanssa mukaan ihan perusopiskelijoina, kun Teemu teki jo silloin aiheesta väitöskirjaa", Kanerva kuvailee.
Kolmikko alkoi kitaran lisäksi kehittää prototyyppejä muistakin instrumenteista, kuten ksylofonista, rummuista ja kanteleesta.
"Tutkimusprojektin tavoitteena oli tehdä monta nopeaa kokeilua ja katsoa, mihin suuntaan olisi parasta lähteä. Kesän 2004 aikana Tiedekeskus Heurekan näyttelyorganisaattorit tulivat katselemaan meidän prototyyppejämme ja he halusivat meidän ilmakitaramme musiikkinäyttelyyn. Kitara nousi näyttelyn vetonaulaksi ja toiseksi suosituin oli näkymätön rumpu, joka me tehtiin samalla tekniikalla."
Heurekan musiikkinäyttely päättyi maaliskuussa mutta ilmakitara ja -rumpu siirrettiin Heurekaan pysyviksi näyttelykohteiksi.
"Vähitellen tässä alkaa itsekin uskoa, että tämä on hyvä bisnes. Maailmalta on tullut niin hyvää palautetta, ihmiset ovat kiinnostuneita ja innostuneita asiasta", Aki Kanerva iloitsee.