Eurovaalien äänestysprosentti oli sitä mitä odotettiin. Suurin voittaja ei ollut kokoomus, eivät perussuomalaiset eikä vasemmisto, vaan nukkuvien puolue. Sen kannalla on selvä enemmistö kansasta. Silti se jää vaille yhtään edustajaa.
Nukkuvien puolueen menestyminen eurovaaleissa on perinne. Vain yksissä, ensimmäisissä EU-mittelöissä vuonna 1996 sitä ei kannattanut enemmistö kansasta. Silloinkin se tosin oli suurin yksittäinen ryhmä 42,4 prosentin osuudellaan.
Äänestämättä jättäminen voi olla protesti. Kukaan vain ei tiedä, mitä näin protestoidaan. Se lohtu tässä on, että kun ääni jätetään antamatta, siitä ei seuraa vahinkoa kenellekään. Ainakin syy-seuraussuhteen osoittaminen on vaikeaa.
Ymmärrän niitä, jotka eivät äänestäneet eurovaaleissa.
EU on iso möhkäle ja sen päätöksentekojärjestelmä niin monimutkainen, ettei sitä uskoisi ihmisen tekemäksi. Tämä riittää syyksi olla äänestämättä.
Jos asiaa ajattelee hieman, ymmärtää kyllä, että yksi ääni tässä rakennelmassa on aika olematon. Eikä yksi euroedustajakaan paljon paina. Suomikin on Euroopan mitassa marginaali, vaikka meidän maailmassamme se on kaiken napa.
Joten voi olla vaikea hahmottaa, mitä merkitystä omalla äänellä on.
Luulisi, että ihmiset, jotka haluavat vaikuttaa, äänestäisivät ainakin kunnallisvaaleissa. Niissähän valitaan edustajat, joiden päätöksistä on kiinni jokaiselle läheiset paikalliset asiat aina synnytyslaitokselta saattohoitoon saakka.
Oudolta sen sijaan tuntuu, että kansalaiset äänestävät suorastaan innostuneina presidentinvaaleissa. Ne ovat ainoat vaalit, joissa nukkuvien puolue ottaa takkiinsa kunnolla eikä välttämättä ole suurin. Ei ainakaan toisella kierroksella.
Kummalliseksi asian tekee se, että presidentinvaaleissa jos missä valitaan henkilö, jolla ei ole juuri mitään virkaa. Presidenttiin asetetaan suuria toiveita, mutta ne ovat vailla katetta.
Äänestyslaiskuus kertoo joko siitä, että ihmiset eivät usko voivansa vaikuttaa asioihin tai siitä, ettei heitä kiinnosta vaikuttaminen.
Tilanne ei ole lohduton, jos kysymys on uskosta kykyyn vaikuttaa. Tähän sisältyy toivo: ihmiset haluavat tarttua toimeen kunhan vain löytävät oikeat väylät tahtonsa ilmaisemiseen.
Asia on toinen, jos päätöksenteko ei kiinnosta tippaakaan. Siihen on vaikea löytää lääkettä.
Voi ajatella, että asiat ovat liian hyvin, koska vaikuttaminen ei innosta. Voi olla niinkin, että vaikka asiat ovat kuinka huonosti tahansa, se ei saa ihmisiä osallistumaan päätöksentekoon edes yhdellä äänellä.
Monen iäkkäämmän kansalaisen takaraivossa jyskyttää edelleen velvollisuudentunnon armoton koura. Mutta nuoremmalle polvelle vaalit on yksi juttu, johon osallistutaan, jos huvittaa tai ei osallistuta, ellei huvita. Suurempia tunnontuskia ei koeta, vaikka ääni jää antamatta.
Vaalit olivat menneinä vuosikymmeninä juhlallinen tapahtuma. Uurnille puettiin parhaimpiin, ja pyhän toimituksen jälkeen hörpättiin vaalikahvit. Elettiin aikaa, jolloin äänestäminen koettiin kansalaisvelvollisuudeksi.
Ne ajat ovat olleet ja menneet.
Äänestysintoa tuskin nostaisi, vaikka pukeutumiskoodiksi määrättäisiin tumma puku tai Business casual.
Ennakkoäänestys marketeissa on madaltanut kynnystä äänestää. Se ei näytä kuitenkaan lisäävän aktiivisuutta erityisemmin. Tosin, jos se lopetettaisiin nyt, äänestysprosentti todennäköisesti romahtaisi.
Äänestysmahdollisuuksista äänen antaminen ei ole kiinni. Silti ihmetyttää, mikä estää nettiäänestyksen ottamista yhdeksi tavaksi muiden rinnalle. Se laskisi ainakin nuoren polven osallistumiskynnystä.
Nettiäänestys on torjuttu tähän saakka vetoamalla siihen, ettei henkilöllisyyttä kyetä todentamaan riittävällä varmuudella. Väite on täyttä puppua.
Jos me luotamme siihen, että meidän pyhimmissä asioissa, raha-asioissa, henkilöllisyyden tunnistus voidaan tehdä netissä, miksi sitä ei voitaisi tehdä vaaleissa.
Kolumni