Kun Euroopan neuvoston korruptionvastainen toimielin GRECO arvosteli Suomen puoluerahoituksen valvontaa viime joulukuussa, poliitikot ja tiedotusvälineet jättivät asian vielä vähälle huomiolle. Vaalirahoituksesta nousi kohu vasta kun keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Timo Kalli antoi asialla kasvot möläytyksellään. Kalli tuli tehneeksi palveluksen.
Moneen muuhun maahan verrattuna Suomen vaalirahoituksessa on mätää vain nimeksi. Vai onko? GRECO sisällytti raporttiinsa (www.coe.int/greco) peräti kymmenen painavaa suositusta vaalirahoituksen läpinäkyvyyden lisäämiseksi.
GRECO suositti esimerkiksi, että anonyymien lahjoitusten vastaanotto kiellettäisiin ehdokkaiden lisäksi myös puolueilta ja että edellytettäisiin ilmoittamaan nykyistä pienempien lahjoitusten tekijät. Raportti esitti niinkin vallankumouksellista uudistusta, että vaalibudjetteihin alettaisiin soveltaa asianmukaisia kirjanpitomääräyksiä. Oikeusministeriö valtakunnallisella ja keskusvaalilautakunnat paikallisella tasolla ovat GRECO:n mielestä liian poliittisia instituutioita valvomaan vaalirahoitusta.
Ei siis aivan mitättömiä huomioita. Tämän tästä milloin missäkin asiassa omakehuun sortuvassa Suomessa kannattaisi lukea myös Transparency Internationalin Suomi-raportteja. Korruptiota seuraava järjestö on raportoinut useasti, että Suomi on puoluerahoituksen avoimuudella mitattuna Euroopan salakähmäisimpiä maita. Ylen Ykkösaamussa tiistaina Transparency Suomen varapuheenjohtaja Antti Pihlajamäki rinnasti Suomen vaalirahoituksen avoimuuden esimerkiksi Valko-Venäjään.
Keskustelussa jotkut poliitikot ovat sanoneet, etteivät he tiedä tai eivät edes halua tietää vaalirahansa lähteitä. Logiikka on outo. Kansalaiset ja yritykset kyllä seuraavat tarkasti, mistä heidän tileilleen tuleva raha on peräisin. Kansalaiset saavat lakisääteistä tietoa mistä tahansa tuotteesta, ja yrityksiltä perätään yhä enemmän tietoa tuotteidensa alkuperästä. Yhtä lailla tietoa pitäisi saada poliitikkojen taustakytkyistä.
Mutta eihän vain poliittisen rälssin ajattelu ole kulkenut niin, että rahaa kyllä pitää vaalikassaan tulla, mutta ettei sen alkuperästä ole niin väliä? Helsingin Sanomissa sunnuntaina julkaistu ansiokas raportti kertoi, että nyt julki tulleiden vaalirahoittajien joukossa on liukaskäänteisiä liikemiehiä, jotka eivät sirottele rahojaan pelkkää hyväsydämisyyttään.
Koska jäsenmaksutulot ovat tippuneet jäsenkadon takia, puolueet ovat aiempaa riippuvaisempia sekä julkisesta rahoituksesta että yksityisistä lahjoituksista. Eduskuntapuolueiden rahoituksesta julkisen tuen osuus on 70-80 prosenttia. Kasvanut riippuvuus yksityisestä rahasta puhuu sekin sen puolesta, että vaalirahoituksen läpinäkyvyyttä pitää lisätä.
Tarve tuoda lisää valoa vaalirahoitukseen ei tarkoita sitä, että poliitikkojen epäiltäisiin olevan valmiita myymään mielipiteitään kunhan vain summista sovitaan. Läpinäkyvät pelisäännöt ovat kuitenkin jo niin vakiintunut osa demokratiaa, että politiikan erivapaus niistä ei ole enää tästä maailmasta. Jos poliitikot ovat toista mieltä, sitä pahempi poliitikoille.
Parempi tieto omista vaalirahalähteistä olisi päästänyt esimerkiksi pääministeri Matti Vanhasen pälkähästä. Hän ymmärsi kuulussa blogissaan liikemies Toivo Sukarin ajamaa Vihdin Ideapark-hanketta. Olisikohan Vanhanen blogannut näin, jos olisi tiennyt Sukarin antaneen hänelle vaalirahaa Kehittyvien maakuntien Suomi -yhdistyksen kautta? Nyt Vanhanen sitten joutuu ärtyneesti kumoamaan epäilyjä kannanoton ja vaalirahan kytkystä. Ylipäätään tieto vaalirahoittajista auttaisi poliitikkoja arvioimaan mahdollisia jääviystilanteita paremmin.
Koska vaalirahoituslainsäädännön uudistus vie aikansa, ensi syksyn kuntavaaleissa ajetaan muodollisesti vanhoilla pelisäännöillä. Tosin kohu varmasti pakottaa ehdokkaita olemaan avoimempia. GRECO huomautti raportissaan, että 1 700 euron ilmoituskynnys on erityisen korkea nimenomaan kuntavaaleissa. Voi olla nimittäin niin, että rahallista suhmurointia on enemmän paikallisesti kuin valtakunnantasolla, jolla julkitulon vaara on suurempi. Lisäksi kuntavaalibudjetit ovat eduskuntavaalibudjetteja pienempiä.
Vaalirahoituskohussa on kysymys lopun perin siitä, että poliitikkoihin pitää soveltaa samoja sääntöjä kuin niihin, joille he sääntöjä laativat. Sama "ei koske meitä poliitikkoja" -asenne on noussut esille muulloinkin. Niin kauan kuin poliitikot tekevät sen itse, he huutavat turhaan politiikan arvostuksen perään. Sitä paitsi: täysin läpinäkyvä vaalibudjetti ei olisi hassumpi vaalivaltti.