Ranskalaisiin ei tarttunut etelänaapureiden, espanjalaisten, perustuslakihurmos. Sunnuntaina uurnilla käyneiden ranskalaisten enemmistö, 55 prosenttia, vastusti perustuslakia. Espanjan helmikuinen äänestys tuotti 77 prosenttia kyllä-ääniä. Alankomaiden keskiviikkoisen äänestyksen tulosta ei tätä kirjoittaessa vielä tiennyt, vaikka aavistella saattoi.
Perustuslaillinen sopimus on sekä hyvä että huono kohde kansanäänestykselle. Hyvää on, että vastauksen voi tiivistää nasakasti kyllä tai ei -sanoiksi.
Mutta pitääkö jokainen ein sanonut koko sopimusta kelvottomana, jokainen kyllä-äänestäjä oivallisena? Eipä tietenkään. Monisatasivuinen asiakirja sisältää useimpien mielestä sekä hyvää että huonoa. Täytyy valita se vaihtoehto, jonka puolelle kallistuu voittopuolisesti.
Kansanäänestyksessä ei tehdä kompromisseja. Eivätkä äänestäjät voi noukkia kultajyviä erilleen. Sopimuksen hyvien ja huonojen puolien punnitseminen sopisi hyvin kansallisille parlamenteille kuten muun muassa Suomessa ja Ruotsissa menetellään.
Kuulun niihin, jotka ovat kahlanneet konventin 18.6.2004 valmiiksi saaman paperinivaskan läpi. Töisevää se oli. Maistui paperilta ja jätti virastomaisen jälkisäväyksen. Silti olisin äänestänyt kyllä. Etenkin EU-kansalaisten perusoikeuksien vahvistuminen viehätti. Samoin parlamentin aseman nostaminen muutamissa talouspäätöksissä ministerineuvoston rinnalle. Pitää hyväpalkkaisilla mepeillä olla myös kovan luokan pohtimista.
Suomalaisittain olisi myönteistä sekin, että pohjoisen alueen erityisvaikeudet todetaan. Maataloutemme tukia koskevat artiklat 141 ja 142 muuttuisivat pysyviksi toistuvan jahnaamisen sijaan.
Ovatkohan kaikki uurnilla käyneet ranskalaiset sopimuksen lukeneet? Kaikille halukkaille se oli ainakin tarjolla. Uskallan epäillä, että monet saivat tietopohjan äänestyspäätökselleen muiden siivilöimänä.
Ranskalaisia ei pehmittänyt edes se, että sopimusta sorvannutta konventtia johti heidän entinen presidenttinsä Valéry Giscard d´Estaing. Hän ujutti sopimukseen muutamia Ranskan kannalta myönteisiä jujuja.
Onko käynytkin niin, että ylimyksen tyylillä esiintynyt d´Estaing sai osan maanmiehistään ärsyyntymään? Valtava palkka ja huippuetujen vaatiminen loistoautoa myöten huomattiin varmasti.
Ranskalainen keskustelu eksyi monilta osin harhapoluille. Turkki voidaan hyväksyä tai olla hyväksymättä jäseneksi, vaikka EU:n työtä säätelee edelleen kehnona pidetty Nizzan sopimus vuodelta 2000.
Kansalaiskeskustelussa nousi silti esille monia merkittäviä huolenaiheita. Kun niin monista ihmisistä tuntuu, että perustuslaillinen sopimus johtaisi EU:n täysin markkinavoimien vietäväksi, siihen pitää kiinnittää huomiota. Euroopan kilpailukyky on tärkeää, mutta pelkästään EU-kansalaisten selkänahasta sitä ei voi repiä.
Tietysti juuri Suomen on yritettävä puheenjohtajakaudellaan keksiä ulospääsytie, jos sopimuksen hyväksyvien jäsenmaiden määrä on alle 20. Jos torjujia on yksi tai vain muutama, on tarkoitus miettiä, kuinka sopimuksen kanssa jatketaan. Voi se silti romuttuakin. Niin käy varmasti, jos torjujia on enemmän kuin viisi.
Sitten tehdään taas osauudistuksia. Kovin vähän on toivoa, että nipusta poimittaisiin vähitellen kansalaisten kannalta parhaat kohdat. Ehkä osa kuitenkin. Kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien lisäämisen pitää olla yhteinen tavoite.
Ei EU kuitenkaan kaadu. Se kehittyy taas pienin askelin. Jokainen siirtymä ei edes kulje kohti parempaa. Mutta EU on yhä tätä maanosaa ja koko maailmaakin vakauttava yhteisö. Se onkin iso asia.