Ainakin alku on ollut napakka. Parissa viikossa saatiin uudelle Oululle vaalien jälkeen uusi kaupunginhallitus, kun tavallisesti paketin hieromiseen on mennyt kuukausia.
Tosin aiemmin aikaakin on ollut enemmän – nyt tositoimiin käydään heti eikä vasta seuraavan vuoden alussa.
Pientä dramatiikkaa liittyi varsinkin puheenjohtajan valintaan, mutta päällisin puolin tilanteesta selvittiin siististi.
Puheenaiheeksi nousi, pitääkö äänimäärällä olla vaikutusta korkeimpien luottamuspaikkojen jaossa vai eikö pidä.
Väistyvä konkarivaltuutettu Heikki Keränen muun muassa totesi blogissaan, että jos kriteereinä ovat vain sukupuoli ja äänimäärä, valittava voisi olla näiden kriteerien mukaisesti vaikka lukutaidoton umpituuba.
Tätä vaaraa ei Oulun tapauksessa onneksi ollut.
Kysymys on silti mielenkiintoinen. Mihin asti äänestäjien ääntä pitää kuulla? Eivätkö he kannatuksellaan kerro nimenomaan sen, kenen haluavat yhteisiä asioita hoitavan? Vaikka tämä olisi lukutaidoton umpituuba.
Jos äänimäärällä ei olisi merkitystä, eikö olisi reilumpaa, että puolueet lähtisivät vaaleihin suoraan pitkillä listoilla? Silloin jo valtuustoon läpimenneiden järjestys määriteltäisiin etukäteen. Kun puolueet nyt kerran tuntuvat tietävän, kuka ehdokkaista on hyvä ja kuka huono.
Ihmisten kyvyt ja persoonat ovat erilaisia. Sokea äänimäärään tuijottaminen olisi varmasti tyhmää. Epäillä kuitenkin sopii, etteivät puntarissa aina ole myöskään pelkästään osaaminen, kokemus ja mitä niitä erinomaisia ominaisuuksia taas olikaan.
Oulu sai tärkeimmät valinnat tehtyä, mutta samoja asioita pähkäillään parhaillaan lähes kaikkialla muualla. On jo raportoitu, kuinka nuorten on vaikea päästä näkyville paikoille, kun vanhat jäärät pitävät yhä komentoa, vaikka kannatus sojottaisi alaviistoon.
Varsinkin maaseutukunnissa äänisaaliin ohi ajaa usein se, että valta on paitsi jämähtänyt yhteen ja samaan puolueeseen, myös samoihin henkilöihin tai samoihin sukuihin.
Taustalla voi olla myös muita tekijöitä, esimerkkinä vaikka pohjoisen lestadiolaisuus. Mitään ei sanota ääneen, mutta kaikki tietävät tai ovat ainakin tietävinään, kuka mitäkin suuntaa edustaa ja ketäkin kannattaa.
Tässä mielessä oli ilahduttavaa, että Oulussa asia nousi reilusti esille yhtenä mahdollisena vaikuttavana tekijänä puheenjohtajakisassa. Vaikutus toki torjuttiin aina keskustan korkeinta puoluejohtoa myöten.
Oulussa kaupunginhallituksen muodostamista helpotti todennäköisesti oleellisesti, että jäsenmäärää paisutettiin neljällä. Se on nyt 17. Kaikilla ryhmillä kristillisdemokraatteja lukuun ottamatta on siellä edustus.
Kun pöydän ääreen pääsee vielä koko kaupunginvaltuuston viisihenkinen puheenjohtajisto, ilman äänivaltaa kylläkin, alkaa porukkaa olla koossa kolmasosa valtuustosta.
Hallituksen suurella koolla on perusteltu sitä, että myös sen vaikutusvaltaa on lisätty. Ei siis pelkästään kaupunginhallituksen puheenjohtajalle ole tullut lisää painoa palkan myötä.
Palkkapäätös oli kauneusvirhe uuden Oulun alussa. Ei sen takia, etteivätkö kaupunginhallituksen puheenjohtaja ja lautakuntien kolme puheenjohtajaa palkkaansa ansaitsisi. Päinvastoin. Päätös olisi vain pitänyt tehdä jo aikoja sitten vanhan valtuuston aikana, jottei äänestäjille olisi tullut kuvaa, että nyt ne heti itsensä palkitsivat.
Palkkaa maksetaan neljästä keskeisimmästä luottamustoimesta. Tämänkin jälkeen uuden Oulun luottamusmieskulut pienenevät useita satoja tuhansia euroja siitä, mitä viidessä kunnassa on maksettu yhteensä.
Ja jos asiat on hallituksessa hyväksi pureskeltu, voi olettaa, että ne menevät valtuustossa läpi nopeammin, vähemmillä puheilla – ja pienemmillä kokouspalkkiolla.