Seurakuntavaalit ovat ovella. Ehdokaslistoja luetaan suurennuslasin kanssa viime viikkoina kiehuneen keskustelun myötä. Kirkosta eroamisissa on koettu raju piikki. Katsantokannasta riippumatta eri tahot ovat yksimielisiä siitä, että kirkko on kriisissä.
Arkkipiispa on asemansa puolesta vastannut tuomalla esiin kirkon virallista ääntä. Myös piispat ovat paljastaneet omat kantansa kirkkoa kuohuttavassa kysymyksessä. Mediassa piispakuntaa on pisteytetty ja jaettu nelikentällisiin. Heidän henkilökohtaiset asenteensa homoseksuaalien parisuhteen siunaamisasiassa vaihtelevat, vaikka piispainkokouksen yksimielinen kannanotto toteaakin homo- ja heteroseksuaalien olevan yhtä lailla Jumalan kuvia ja ettei kenenkään täysi ihmisyys riipu sukupuolisesta suuntautumisesta tai perhemuodosta. Lausunnossa todetaan, että homoseksuaalien loukkaaminen sanoin tai teoin on vastoin lähimmäisen rakkauden periaatetta ja että rekisteröidyn parisuhteen solmiminen ei estä toimimasta kirkon virassa.
Ilmeisesti tämä lausunto oli jäänyt suurelta yleisöltä huomiotta, sillä vastakkaista kantaa edustavat lausunnot pääsivät esiin "kirkon äänenä". Mutta kuka tai mikä puhuu kirkon lopullisella äänellä?
Päivänselviä kirkonääniä ovat asemansa puolesta piispat, henkilöinä ja joukkona, sekä piispainkokous. Kirkolliskokous on kirkon päättävä elin, ja hallitsee hyvin painavaa vallan ääntä kirkossa. Kirkolliskokous on hidas puhumaan. Nopeita kommentteja tulee tärkeästä äänikerrasta, jäsenistöstä. Kirkon ääni on myös sen yksittäiset jäsenet, herätysliikkeet, kirkon sisällä toimivat lukuisat yhdistykset sateenkaarikansasta eheytysliikkeisiin -- niin kipeältä kuin se kuulijasta voi tuntuakin.
Kirkon äänen ottaminen ei ole eikä saisi olla yksinkertainen asia. Puurot ja vellit näyttävät menevän sekaisin, kun rivikristittyinä esiintyvät puhuvat julkiselta vallankäyttäjän paikalta. Poliittisessa tehtävässä oleva ei käytä vain omaa yksityisen henkilön ääntään. Toisaalta hän ei voi käyttää koko edustamansa yhteisön ääntä, sillä harvat poliittiset kuten eivät uskonnolliset yhteisötkään ole yksiäänisiä.
Filosofi Johannes Ojansuun mukaan myös papin virka on poliittinen, sillä hän ei sanoita vain omaa kokemustaan, vaan koko yhteisön kokemusta. Paimenena hänen on puhuttava tavalla, joka tukee lauman säilymistä ja ehkäisee sen hajoamista. Pappisviranhaltija on paljon vartijana, ja erityisen paljon haltijana on johtavassa asemassa oleva pappi.
Kirkossa on viime vuosina kiinnitetty erityistä huomiota juuri johtamisosaamiseen. Eri uravaiheissa olevilla papeilla on mahdollista hakeutua koulutukseen. Psykologinen testaus on yksi merkittävä osa johtamiskoulutusta. Niin sanotussa kirkkoherrakoulutuksessa sen merkitys on jopa ratkaiseva -- näin pyritään estämään johtamishalukkaiden mutta siihen soveltumattomien henkilöiden hakeutuminen johtaviin virkoihin.
Papit tai seurakunnan työntekijät eivät johda seurakuntatyötä yksin, vaan yhdessä luottamushenkilöiden kanssa. Seurakunnan johtamisessa on välttämätöntä, että työntekijät ja luottamushenkilöt selkeästi sisäistävät ja sitoutuvat yhteiseen perustehtävään. Tämä sitoutuminen muodostaa koko toiminnan mahdollistavan perustan. Suuntaa on silti tarkistettava jatkuvasti.
Kirkko ei ole staattinen laitos, vaan instituutio, jolla on oikeus ja velvollisuus tulkita uskoa kussakin kontekstissa. Miten muuten olisimme tässäkään, ellei historiassa olisi tulkittu ja jatkuvasti uudelleen tulkittu? Ei Suomen luterilainen kirkko ole taivaasta tipahtanut oikeassa olemisen organisaatio, vaikka joissain äänenpainoissa tämä käsitys korostuukin.
Yksittäistä seurakuntalaista voi ahdistaa, jos kirkossakaan ei enää kuuluteta lopullista totuutta. Erityisen paljon epävarmuuden ja moniarvoisuuden sietokykyä sekä kypsää aikuisuutta kysytään johtavissa asemissa olevilta.
Tasapainoinen suhde omaan sukupuolisuuteen on pohjana sille, miten suhtaudumme seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden kysymyksiin työssämme ja yhteisöissämme. Kirkossa on perinteisesti koettu nämä kysymykset vaikeina. Liian usein ääripäät, alleviivattu avoimuus tai torjunta, saavat palstatilaa. Viime aikoina on onneksi tehty myös kiihkottomia keskustelunavauksia monimuotoisen sukupuolisuuden mahdollisuudelle toteutua kirkossa muun muassa transsukupuolisuuden kautta.
Johtajalta kysytään kykyä pitää laumansa koossa ja näyttää turvallista tietä kriisin keskellä. Ulkoiset realiteetit haastavat johtajan omaa kapasiteettia muutostilanteissa. Kirkon ihmiskuvan muutos on yksi sellainen. Johtajuuteen kuuluu myös eriävien mielipiteiden sietäminen. Seurakunnissa johtajan ääntä ja valtaa käyttävien tulee omalla toiminnallaan näyttää esimerkkiä ja tuoda piispainkokouksen linjauksen kauniit sanat lihaksi.
Mikä estää avaamasta ovia juuri sateenkaariväen hartauselämälle, kuten Kallion seurakunnassa on tehty vuodesta 1999 lähtien? Kajaanin seurakunnan päätös sallia samaa sukupuolta olevien kanssa rukoileminen seurakunnan tiloissa on kirkon tämänhetkisten suositusten mukainen. Päätös kertoo moniäänisyyden kunnioittamisesta ja halusta etsiä mahdollisuuksia kohtaamiseen.
Kiehtooko kirkollinen valta erityisesti niitä joilla on jonkin sortin ääriääni? Parin viikon päässä nähtäväksi jää, ketkä antavat äänen kuulua arvojensa puolesta. Äänestäjä käyttää äänen valtaa.
Kirjoittaja on kiiminkiläinen filosofian tohtori ja pastori.